Tiedosta toimeen - tutkitun tiedon webinaareja ammattilaisille

Väestötutkimuksen professori ja lasten- ja nuorisopsykiatri Linnea Karlsson on erikoistunut muun muassa varhaiseen stressialtistukseen, raskaudenaikaiseen stressiin sekä lasten- ja nuorisopsykiatriaan. Webinaarissa syvennytään lasten kokeman köyhyysstressin vaikutuksiin sekä stressaantunutta lasta suojaaviin tekijöihin.

Voit jättää palautetta webinaarista tästä.

Katso tai kuuntele Köyhyyden aiheuttama stressi -webinaarin tallenne

Köyhyyden aiheuttama stressi -webinaarin tekstivastine:

[Helka VSLJ ry] Lämpimästi tervetuloa kuuntelemaan VSLJ:n ja Heidekenin tiedekummien yhteisen webinaarisarjan ensimmäistä webinaaria. Ennen kuin päästän Linnean ääneen niin ohjeistan tässä vielä aluksi yhteisesti kaikkia. Alhaalta löytyy chat -toiminto, ja sinne voi mieluusti laittaa pieniä ja suuria kysymyksiä mitä tulee tässä webinaarin aikana mieleen. Käsitellään niitä sitten sen verran kuin ehditään niin tuossa loppu vaiheessa. Ja tosiaan nuo kysymykset näkyvät vain meille järjestäjille eli älkää ihmetelkö, etteivät ne tule kaikille näkyviin. Sen pidemmittä puheitta annan puheenvuoron Linnealle, ole hyvä Linnea.

[Linnea Karlsson] Kiitos ja kiitos kutsusta. Otsikko on siis köyhyyden aiheuttama stressi ja lasta suojaavat tekijät ja koitan erityisesti tuolla loppupuolella puhua siitä mikä suojaa tai millaisia ratkaisuja tähän asiaan voisi myös olla. Olen lasten- ja nuorispsykiatrian erikoislääkärinä ollut Tyksissä aikoinaan aika paljon tuolla osastotyössä, mikä tarkoittaa aika paljon yhteistyötä myös lastensuojelun kanssa. Tällä hetkellä olen väestötutkimuksen professori jonka professuuri on sijoitettu tänne kansanterveystieteelle ja teen tutkimusta ja opetustyötä edelleen yhteydet Varhan puolelle lastenpsykiatrian puolelle. En pysty samalla seuraamaan chattia ja kysymyksiä, niin ehkä on kätevintä tehdä niin, että vedän tämän esityksen niin sanotusti putkeen ja sitten tulee ne kysymykset siellä lopussa. Paitsi jos tulee jotain sellaista, että sanon jotain epäselvää, niin pyytämäkää minua sitten tarkentamaan etrei mene ohi loput.

Tämä stressiasia miksi se on niin haitallinen niin se liittyy aivojen muovautuvuuteen ja siitä puhutaan aivojen muovautuvuuden ja toksisen stressin yhteyksistä ja sitten köyhyydestä toksisen stressin lähteenä. Ja sitten tähän suojautumispuoleen niin puhutaan tällaisista eri tasoisista resilienssitekijöistä yksilö, yhteisö, yhteiskunta tasoilla. Inspiraatio tähän ehkä lähti siitä kun minä professori Tiina Ristikarin kanssa Itlasta pidettiin tällainen Lapsuuden rakentajat -podcast, joka on edelleen Itlan sivuilla kuultavana, ja suosittelen sitä, että siinä oli vuoropuhelua Tiinan kanssa näistä köyhyysasioista ja nyt esiinnyn vain yksikseni tässä. Lyhyesti tästä aivojen muovautuvuudesta eli koko meidän kehitys ja ihmisen kehitys ja oppiminen, perustuvat sille että aivot ovat muovautuvat. Aivot muovautuvat jatkuvasti erilaisten ympäristötekijöiden ja kokemusten seurauksena, eli erilaiset aistiärsykkeet mitä me meidän aistikanavien kautta päivän aikana saadaan, ne kaikki osallistuu meidän aivojen muovaamiseen. Aivot osaavat tuottaa sellaisia toimintoja mitä ne ovat harjoitelleet ja mihin ne ovat saaneet näitä ärsykkeitä. Esimerkiksi kun toistaa vaikka jotain matikan tehtävää, niin sitten se alkaa sujumaan eli aivot oppivat prosessoimaan ongelmia ja sitten taas harjaantumattoman on vaikeampi tai mahdoton niitä ratkoa, koska aivoja ei ole opetettu sen tyyppiseen toimintaan.

Tämä simppeli esimerkki pätee myös näihin monimutkaisiin aivotoimintoihin, eli tunteiden säätelyyn, impulssikontrolliin, empatiakehitykseen, motivaatiojärjestelmään, eli kaikki tällaiset asiat mitä me toivotaan, että ihmiset, lapset esimerkiksi, osaisivat arjessa tehdä, niin ne täytyy jollain lailla ajaa aivoihin harjoittelun kautta sisään. Normaalistihan tällaiset asiat kuin vaikkapa empatia tai tunteiden hallinta tai itsesäätelytaidot esimerkiksi niin ne tulevat siinä kehityksen myötä itsestään, kun eletään elämää ja toimitaan muiden ihmisten kanssa, niin meidän aivot erityisesti ihmisen aivot imevät tällaisia sosiaalisissa suhteissa tulevia vaikutteita kovin voimakkaasti ja yleensä siitä ei tarvitse tehdä sen isompaa numeroa. Aivojen muovautumisen ansiosta ja ympäristövaikutusten ansiosta me opitaan vaativampia ja monimutkaisempia tunne-elämän taitoja ajan kuluessa. Ongelmia voi tulla sellaisissa tilanteissa, joissa ympäristöärsykkeet ovat hurjan kuormittavia, se häiritsee ja sekoittaa aivojen kehitystä. Ja koska kehittyvät aivot ovat erityisen herkät, niin silloin tällaiset kielteiset ympäristötekijät pääsevät vaikuttamaan erityisen paljon, ja jos ne tulevat tämmöisessä kehityksen herkässä vaiheessa, aikaikkunassa jolloin aivot ovat erityisen nopeassa tai herkässä kehityksen vaiheessa, vaikka vauvavaihe tai murrosiän käynnistymisvaihe, niin silloin ympäristötekijöiden haittariski on isompi.

Osa näistä asioista voi kyllä palautua, mutta se perustuu siihen, että ympäristön pitäisi jollain lailla muuttua, eli ympäristöstä sen haitallisen ärsykkeen sijaan tulisikin enemmän sellaista kehitystä tukevaa ja edistävää ärsykettä, ja sellaisella systeemillä niitä huonoja muutoksia saa sitten palautumaan. Kehitys ohjelmoituu sillä tavalla, että ne aikaisemmat elämän tapahtumat, alkaen raskausajasta, niin ne syöttävät aivoille informaatiota siitä että tällaisia taitoja tarvitaan ja rakentuu niitä sellaisia tiettyjä yhteyksiä ja sillä lailla se, mitä edellisissä kehitysvaiheissa on tapahtunut vaikuttaa siihen, millaiset niin sanotut pelimerkit siellä seuraavissa kehitysvaiheissa on. Ja esimerkiksi stressin säätelyn suhteen jos tulee yksilön sietokykyyn nähden liikaa kuormitustekijöitä vaikka varhaislapsuudessa, niin voi olla että stressinsäätelyjärjestelmät ohjelmoituvat hyvin herkiksi, ja silloin myöhemmin ulkoisesti pienemmän ärsykkeet riittävät laukaisemaan aika voimakkaankin reaktion.

Tässä on tämä sama asia vähän niin kuin tällaisella kaavakuvalla kuvattuna, eli tällaiselta Harvardin yliopiston sivustolta tällainen kaavio, jossa kuvataan toisaalta sitä, että ikääntyvät aivot tarvitsevat isomman ärsykkeen, jotta ne muuttuvat, mikä on hyvä asia silloin, jos ulkoiset asiat ovat huonoja tai kuormittavia, silloin ikääntyvät aivot ovat enemmän turvassa. Mutta jos miettii oppimista ja sellaisia uusien taitojen oppimista, niin silloin se, että aivot muuttuvat hitaammin tai suuremmasta ärsykkeestä, niin se ei varsinaisesti ole etu. Mutta aivot muovautuvat aina läpi eliniän, se on vaan se että millaisia ärsykkeitä tarvitaan ja mikä se muutosnopeus on, niin se muuttuu, asiat hidastuvat iän myötä.

Tässä on kuva fysiologisesta stressireaktiosta. Tähän kuvaan ei tarvitse sen kummemmin syventyä kuin että haluan havainnollistaa sen, että stressireaktio on koko elimistön käsittävä, hyvin laaja-alainen fysiologinen reaktio, johon liittyy immuunipuolustuksen, hormonitoiminnan ja aineenvaihdunnan muutoksia, ja tämä on se tekijä joka selittää sen, miksi kuormittavat, ylivoimaiset stressireaktiot voi muuttua terveysongelmiksi. Se mikä meille tapahtuu psykologisessa tai psykososiaalisessa mielessä, niin jos se käynnistää tällaisten koko elimistön laaja-alaisten hormonaalisen, immunologisen ja aineenvaihdunnallisen reaktion, niin silloin meidän koko kroppa altistuu tavallaan sille niin sanotulle psykologiselle tapahtumalle, ja erityisesti kehittyvät aivot herkät vastaanottamaan näitä erilaisia viestejä, joita elimistön käynnistämästä stressireaktiosta tulee.

Stressireaktio on tuiki tarpeellinen asia meidän elämässä me tarvitsemme stressireaktiota, jotta me selvitään ihan perus vastoinkäymisistä mitä elämässä tulee tai haasteista, tai opitaan uutta eli sopiva säädelty stressireaktio, eli sellainen reaktio joka käynnistyy ja sitten se palautuu, niin se on esimerkiksi oppimistapahtuman perus edellytys, eli sellainen sopiva, hyvin säädelty stressireaktio tehostaa uusien hermosoluyhteyksien muodostumista. Ongelmia syntyy, jos kuormitus on jatkuvaa pommitusta niin, ettei pääse tapahtumaan tarpeellista palautumista tai sitten stressinsäätelyjärjestelmä on ohjelmoitunut hyvin herkäksi niin että se jää pyörimään ylikierroksilla. Ylikierroksilla pyöriminen voi käynnistyä siitä, että ulkopuolelta tulee jatkuvasti pommitusta. Stressinsäätelyjärjestelmä voi lopulta kaatua, että sitten kun tarvitsisimme sitä tarpeellista lisäbuustia vaikka koetilanteissa koulussa tai jossain arjen vastoinkäymisessä, niin sitten ei saadakaan sitä elimistön sparrausapua tilanteeseen, koska se järjestelmä on niin lamassa. Tai sitten voi olla niin, että stressihormonitaso pysyy kauhean korkealla ja sekään ei ole hyvä. Eli tavallaan ihmisen keho ja aivot tarvitsisivat sellaisen joustavasti toimivan stressinsäätelyjärjestelmän, joka käynnistyy kun sitä tarvitaan ja palautuu sitten niin, että elimistö pääsee tarvittaessa aina palautumaan lepotilaan. Sitä lepotilaa tarvitaan aina, ja jos palautumista ei tule, niin sitten se systeemi ei toimi.

Toksinen stressi tarkoittaa tilannetta, jossa stressireaktion voimakkuus tai kesto ylittää yksilöllisen sietokyvyn, ja yleensä se liittyy tilanteeseen, että meillä on sitä kuormitusta paljon, mutta myös siihen että niitä suojaavia tekijöitä puuttuu, ja ne suojaavat tekijät aika usein liittyy ihmissuhteisiin ja niiden laatuun. Toksinen stressi selittää sitä miten meidän elämänkokemukset voivat muuttua terveysongelmiksi. On hyvä huomata että sama altiste, eli samat asiat siellä ihmisten elämässä tai kasvuympäristössä lasten kesken voi saada aikaan hurjan erilaisia vaikutuksia eri yksilöissä muun muassa liittyen siihen mikä kokonaiskuormitus on. Yhden ihmisen elämässä sama voi välillä aiheuttaa ison stressireaktion, välillä ihan mitättömän riippuen siitä mitä muuta on meneillään elämässä silloin tai millaisia ovat olleet edeltävät vuodet tai kuukaudet. Kaikki stressi ei ole pahasta eli jos ajatellaan erityisesti lasten ja nuorten kehittyviä aivoja niin on erittäin tärkeää, että ne harjoittelevat sellaisia sopivia stressireaktioita ja stressin säätelyä. Säätely on se juttu. Aivojen pitää oppia säätelemään niitä stressireaktioita ja sen takia sellainen maailma, jossa ei olisi mitään kuormitusta tai mitään vaatimuksia, niin sekään ei ole hyvä, koska silloin lapsen omat aivot eivät opi säätelemään niitä reaktioita.

Sellainen tilanne, jossa tulee aivan liikaa kuormitusta, on tilanne jossa lapselle kertyy paljon haitallisia elämäntapahtumia ja käytetään ihan suomenkielisessäkin kirjallisuudessa tällaista ACE-termiä, joka tulee englannin adverse childhood experiences sanasta. ACE on jotenkin sellainen joka on uinut tähän suomalaiseenkin kielenkäyttöön. Alun perin tämä käsitti kymmenen tapahtuman listan, ihan tietyt tällaiset karkean tason haitalliset tapahtumat, esimerkiksi vaikka seksuaalisen hyväksikäytön kokemus, mutta nykyään se on laajennettu ja mukaan on ehdotettu esimerkiksi köyhyyttä ja tällaisia suhteellisia olosuhdeasioita, joihin tiedetään liittyvän tällainen toksisen stressin riski. Ne ovat aika yleisiä nämä ACEt väestössä, tosin yleisyydestä on vaikea saada tarkkaa kuvaa, koska aika paljon tutkimukset ovat tehty niin, että aikuisia haastatellaan myöhemmin, että millaista oli lapsuudessa ja siihen tulee aina erilaisia virhelähteitä. Joka tapauksessa jos nämä haitalliset elämäntapahtumat aiheuttavat toksista stressiä, niin sitten on vaara että niistä seuraa terveyshaittoja. Erityisesti on todettu, että riski on suuri jos näitä tapahtumia kasaantuu ja suojaavia tapahtumia puuttuu. Haitallisten tapahtumien kasaantuminen lisää lapsen riskiä, tässä on tällainen histogrammi kaavakuva, jossa todetaan, että jos on yli kuusi tai seitsemän näitä haitallisia tapahtumia, niin on lähes sadan prosentin riski, että lapselle tulee joitakin kehityksellisiä viiveitä. Aika usein kirjallisuudessa nähdään tällainen neljän tapahtuman katkaisupiste, joka näyttää olevan sellainen joka lisää selkeästi sitä riskiä.

Ja tämä ei koske vain aivoterveyttä tai psykologiaa tai psykiatrisia tilanteita vaan juurikin sen takia, kun se stressireaktio on sellainen kokonaisvaltainen elimistön reaktio, niin silloin se toksinen stressi myös käsittää tällaisia aineenvaihdunnallisia tai hormonaalisia asioita, ja on todettu että esimerkiksi jos ihmisellä on neljä tai enemmän näitä ACE tapahtumia, niin silloin sydän- ja verisuonisairauksien tai tyypin kaksi diabeteksen riski on noin kolminkertainen verrattuna tilanteeseen jossa näitä ACE tapahtumia ei ole.

On todettu, että köyhyys on yksi tällainen tekijä, joka aiheuttaa lapsille toksista stressiä. Mekanismit ovat monenlaiset, toisaalta vanhempien kuormitus on potentiaalisesti lapselle toksisen stressin lähde. Mitä nuorempi lapsi sitä suorempi se yhteys on, mutta vielä nuoruusikäisetkin ottavat sen vanhempien kuormituksen ikään kuin omaksi kuormituksekseen. Ja sitten lapsen itsensä tähän köyhyyteen liittyvien asioiden, esimerkiksi erottautuminen ikätoverien, koulu tai harrastus tilanteissa, niin lapset ovat aika tarkkoja ja tietoisia näistä tämmöisistä eroista suhteessa muihin lapsiin, ja jos se köyhyys johtaa tämmöiseen ulkopuolisuuden kokemukseen ja erilaisuuteen, niin silloin se on lapselle suoraan siinä omassa ympäristössä toksisen stressin lähde. Vuonna 2021 noin 121 000 lasta eli pienituloisessa perheessä, tämä vastaa 12 prosenttia kaikista Suomessa asuvista lapsista. Ja täsä Itlan lähteessä niin pienituloiseksi lasketaan, kun lapsi asuu kotitaloudessa, jonka tulot ovat alle 60 % maan keskimääräisistä tuloista. Tässä kaavakuvassa näkyy, että suurin osa näistä pienituloisuusrajan alle jäävistä perheistä on kuitenkin juuri ja juuri alle sen pienituloisuusrajan, eli suurin osa on juuri ja juuri tipahtanut sen rajan alapuolelle, ja sitten sellaisia lapsiperheitä joissa ne olisivat alle 40 prosenttia tai 40-50 prosenttia suhteessa mediaanituloon se perheen tulotaso, niin niitä on selvästi vähemmän eli silloin ajatus voisi olla myös se, että koska juuri kynnyksen alla on se isoin porukka, niin heille voisi myös tällaiset suhteellisen pienet toimenpiteet riittää, että nämä perheet saataisiin yli sen pienituloisuusrajan. Pitkittynyt pienituloisuus on tutkimuksissa todettu erityisen kuormittavaksi, ja tämä pitkittynyt pienituloisuus kasautuu lapsiperheisiin. Tässä kuvassa ylemmällä rivillä näkyy tummemmalla pitkittyneesti pienituloiset ja muut pienituloiset ovat siinä vaaleammalla, ja mitä enemmän mennään oikealle, niin siinä näkyy selkeästi, että perheen lasten lukumäärän kasvaessa sekä pitkittynyt pienituloisuus että muu pienituloisuus lisääntyy aika suorassa suhteessa. Mitä enemmän lapsia perheessä, sitä enemmän se kasaantuu sinne lapsiperheisiin nämä ilmiöt.

Samoin myös toimeentulotukea saaneita lapsiperheitä on vuoden 2021 tilaston valossa noin 10 prosenttia ja toimeentulotukea pitkäaikaisesti saaneita lapsiperheitä muutama prosentti. Nyt nämä paljon puhutut hallituksen säästötoimet näyttäisi lisäävän Sosten laskelmien mukaan ihan reippaasti näitä sekä pienituloisia että toimeentulotukea saavia lapsiperheitä jopa siis kymmenillä tuhansilla. Pienituloisia lapsia on arvioitu olevan sitten lisää näiden hallituksen toimien seurauksena 12 700.

Lapsuusiässä koettu köyhyys ja pienituloisuus heijastelee myöhempiin aikuisiän erilaisiin mittareihin, eli esimerkiksi lapsuusiässä perheen oltua toimeentulotuella vähintään neljä vuotta, on lapselle moninkertainen riski olla aikuisiässä työelämän ulkopuolella tai saada maksuhäiriömerkintä tai lyhentyneeseen koulutusuraan tai ei lainkaan tutkintoa, ja tämä menee lineaarisesti sen suhteen kuinka pitkittynyt toimeentuloasiakkuus perheessä on ollut, ja riskit siihen että ei ole toimeentulotukea niin on moninkertaiset.

Eli tavallaan hyvinvointiyhteiskunnan idea tasata lähtökohtaeroja ja yksinkertaisesti pitää köyhyys aisoissa on hurjan tärkeää. Nämä aivoterveyteen liittyvät yhteydet, jotka riippuvat vähän että minkä tieteenalan edustajan kanssa puhuu, puhuuko yhteiskuntatieteilijän vai neurotieteilijän vai lääkärin vai kenen kanssa, niin tavallaan ne ilmiöt voivat olla yhteiskunnan ulkopuolelle jääminen tai sitten ne voivat olla mielenterveyden häiriöt tai sitten ne voivat olla päihdehäiriöt tai se voi olla aikuisiän köyhyys tai aivoterveyden ongelma muu kuin nämä edellä mainitut tai mitä tahansa. Mekanismi on se, että tämä köyhyys esimerkkinä tässä, niin aiheuttaa erilaisia toksisen stressin reaktioita ja toksinen stressi on aivomyrkkyä, ja erityisesti lasten ja nuorten aivoille se on haitallista.

Lisääntyvästi on tietoa siitä, että aivot voi toipua ja palautua, kunhan ne ympäristötekijät muuttuvat. Se että tämä nähtäisiin yhteiskunnallisen asiana eikä vain yksilön asiana, että olisi nimenomaan se yhteisö ja ympäristö, jota muuttamalla mahdollisimman monen ihmisen aivot voisivat hyvin, niin se on mielestäni tosi tärkeä näkökulma.

On ilmestynyt juuri tällainen käsikirja, tämä on kyllä englanniksi mutta tässä on suomalaisia kirjoittajia paljon ja tämä koskee näitä lapsuuden ACE tapahtumia, ja tykkään tästä käsikirjasta erityisen paljon sen takia että tässä kuljetetaan näitä eri tasoja koko ajan, ja siellä on esimerkiksi paljon hyviä kuvia ja muuta, ja yksi tällainen hyvä kuva, jossa todetaan, että köyhyyteen liittyvä stressi lisää muiden ACE tapahtumien riskiä. Eli kun yhteiskunnallisella tasolla on köyhyyttä tai taloudelliseen tilanteeseen liittyvää kuormitusta, niin se kertautuu valitettavasti niin, että se heikentää vanhempien hyvinvointia, se heikentää vanhemmuuden laatua, vaikuttaa ehkä vanhemman mielenterveyteen, ja tavallaan sitten siellä yksilötasolla vaikka lapsi, jonka vanhempi-lapsisuhteessa on toivomisen varaa niin pitäisi muistaa nämä eri tasot, että nämä eivät ole yksilö tai perhetason asioita loppuun asti mietittynä, vaan siinä on aina myös se yhteiskunnallinen konteksti, jossa lapsiköyhyys ja tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa sen aktiivinen tietoinen lisääminen on todella huolestuttavaa.

Resilienssin käsitteestä puhutaan nykyään aika paljon, eli sillä tarkoitetaan tätä tällaista kimmoisuutta ja stressipuskurikykyä. Tässä yhteydessä haluaisin muistuttaa siitä, että sekin on yhteisöön ja yhteiskuntaan liittyvä käsite sillä lailla, että vaikka olisi miten hyvät sosiaaliset taidot tai itsesäätelytaidot tai vaikka miten terävä-älyinen tai oppimiskykyinen, niin jos ympäristössä ei ole asioita, joiden avulla kehittyä tai joiden avulla oppia tai joiden avulla sitä omaa stressinsäätelykykyä voi kehittää, niin kukaan ei ole niin resilientti, että ypöyksin on kauhean sitkeä tai kimmoisa, vaan jos halutaan yksilön resilienssiä lisätä, niin yksi reitti on yhteisöllisyyden ja yhteiskunnan rakenteiden tukeminen, ja esimerkiksi köyhyyden vähentäminen, jolloin resilienssi lisääntyy mahdollisimman monella ja näihin riskiryhmiin kohdentaminen olisi todella tärkeätä. Eli mikä suojaa, niin kaikki sellaiset asiat yhteiskunnan eri tasoilla lähtien sieltä yksilötasosta, jotka tukee sitä joustavaa stressinsäätelykyvyn ja itsesäätelykyvyn kehittymistä. Tämän taidon harjoittelu lepää isolta osin laadukkaiden vuorovaikutussuhteiden varassa. Digilaitteet esimerkiksi ei edistä itsesäätelytaitoja, siihen tarvitaan ihmisaivojen kohdalla välttämättä tällainen välitön vuorovaikutus, tai sitten sellaiset tekijät jotka vaimentaa tätä toksista stressiä tai poistaa sen toksisen stressin lähteen ympäristöstä. Tuen tarve määrän ja laadun suhteen on erilainen eri ihmisillä, ja kaikissa paikoissa ei aina pysty menemään kauhean yksilölliseen tuunaamiseen, esimerkiksi koulussa tai varhaiskasvatuksessa niin ei yksilöllisiä asioita huomioida, mutta kaikista tehokkain tapa on se että rakenteet suunniteltaisiin sen mukaisesti, että mahdollisimman harva putoaisi kelkasta, mahdollisimman paljon investoitaisiin niihin lapsiin, joille kasaantuu näitä riskitekijöitä. Sellainen toimintaympäristö on hyödyllinen kaikille, myös niille joilla on paremmat lähtökohdat, mutta se on välttämätön niille, joilla on heikommat lähtökohdat.  Sen takia systeemit ja rakenteet kannattaisi virittää niiden lasten mukaan, joille kertyy eniten riskitekijöitä. Aina voi tehdä jotain esimerkiksi sosiaalisen tuen järjestämisen suhteen. Kiinnittää huomiota vuorovaikutussuhteiden laatuun esimerkiksi.

Itlan sivuilta poimin vielä tällaisia suosituksia. Sosiaaliturvan kehittäminen sellaisella tavalla että huomioidaan juuri tämä elämäntapahtumien ja -olosuhteiden, ja nyt näiden leikkauksien kasautumisen merkitys. Eli riskitekijöiden kasautumisen välttäminen on yksi ihan tosi tärkeä asia, vanhempien työllisyys on merkityksellistä, tasavertaiset koulutusmahdollisuudet, mitä suomalainen koulutusjärjestelmä on pitkälti tähän päivään asti ollut, mutta polarisaatiokehitys on meillä käynnissä, ja jos halutaan köyhyyteenkin liittyvää stressiä ja terveyshaittoja vähentää tulevilla sukupolvilla tai puskuroida niitä, niin tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat hurjan tärkeä asia. Tämän kehittäminen varhaisen puuttumisen ja monialaisen osaamisen kautta ja sitten ihan arjen harrastusmahdollisuuksien ja tällaisten tasoittaminen, ja oma lisäykseni tähän Itlan listaan olisi tämä vanhempien mielenterveyden häiriöiden tukeminen ja tehokas hoitaminen, mutta toisaalta sitten myös se ennaltaehkäisevä puoli, juurikin näiden vanhempien ja aikuisten elämää tukevien yhteiskunnallisten rakenteiden kautta.

Norjalaiset tekivät tosi kiinnostavan tutkimuksen koulumaailmaan liittyen. Tässä on englanninkielinen dia että näette tämän viitteen, mutta tutkimuksen päätelmä oli siis se, että koulun laadulla on merkitystä oppimistuloksille, mikä ei ole kauhea yllätys ehkä, mutta se  merkitys näkyi niiden lasten kohdalla, joilla perhetaustan ja perimän puolesta oli heikommat edellytykset lähtökohtiensa puolesta tälle opiskelu-uralle. Heikommista lähtökohdista tulevat lapset saivat selkeän lisäavun siinä, että koulu oli hyvä. Tämä näkyy erityisesti äidinkielen ja matikan arvosanoissa. Perimän puolesta hyväosaiset, tässä oli siis ihan katsottu tämmöistä geneettistä riskikerrointa. Tämä oli ihan tällainen kovan tason tutkimus, yli 20 000 lasta, niin perimän puolesta hyväosaiset eivät saaneet mitään erityistä lisäapua siitä, että koulu oli hyvä, he pärjäsivät joka tapauksessa keksitasoa paremmin, mutta heillä ei ole väliä. Naapurustoon liittyvät tekijät eivät määrittäneet oppimistuloksia, eli koulu on sen oppimisen ja koulutusasioiden kannalta se tärkein lähioppimisympäristö, ja siinä nimenomaan pitäisi nyt sitten investoida niihin lapsiin ja nuoriin, joilla lähtökohdat eivät ole niin hyvät, mutta he pystyvät kuromaan kiinni kunhan se ympäristö on sille suotuisa.

Lopputoteamana tämä köyhyyden aiheuttaman tai muiden lapsuuden elinolojen aiheuttaman toksisen stressin laajat mahdolliset terveyshaitat pitäisi saada sellaiseen yleiseen tietoisuuteen. Sen takia minäkin tästä paasaan ja sen takia me Tiina Ristikarin kanssa tehtiin se podcast. Eli meillä on nyt aika hyvä käsitys suomalaisessa väestössä siitä että tupakointi on vaarallista ja alkoholinkäyttö voi olla haitallista terveydelle ja liikkua pitäisi ja niin edelleen, mutta että ihan oikeasti ymmärrettäisiin se miten nämä elinolosuhteet, mukaan lukien lapsiperheen köyhyys on terveydelle ihan yhtä haitallista ja vaikuttaa koko elinkaaren aikaiseen terveyteen kuin muutkin asiat. Köyhyys perheissä lisää valitettavasti muiden haitallisten tapahtumien riskiä ja kasaantuminen on se erityisen vahingollinen juttu. Syrjäytymisen tai yhteiskunnan ulkopuolelle jätetyksi tulemisen taustalla on usein nämä toksisen stressin aivoterveysvaikutukset.

Tietoja ja suosituksia meillä itseasiassa jo on, ne pitäisi olla yhtä automaattisia kuin nämä muut elintapa-asiat, mutta ehkä se toimeenpano vielä vähän ontuu, että jotenkin luulen, ettei ihan ymmärretä sitä, miten isosta tekijästä on kyse.

Toksisen stressin hoitaminen tai haittojen ennaltaehkäisy niin siinä on kaksi päälinjaa, eli kohtuuton kuormitus pitäisi saada kohtuulliseksi ja siinä on näitä yksilö ja perhetason asioita, mutta toki siinä on myös yhteiskunnallisen tason asioita. Jos on viisi leikkausta ja kaikki kohdistuu pienituloisiin lapsiperheisiin niin silloin kohtuullisesta kuormituksesta tulee helposti kohtuuton. Joka tapauksessa pitäisi saada sitä toksista stressiä pois ja toinen reitti vahvistaa on resilienssin vahvistaminen ja myös yhteisötasolla, ettei se ole vain yksilöstä kiinni vaan se on kiinni siitä, mitä elementtejä yhteisössä on mitä ihmiset pystyy hyödyntämään.

Kaikki hyötyvät niistä rakenteista jotka tukevat resilienssiä, jotka ovat välttämättömiä osalle ihmisistä. Osa pärjää paljon pienemmällä ympäristön tuella sen takia, että lähtökohdat ovat syystä tai toisesta aika hyvät, mutta jotta me saamme pidettyä kaikki kelkassa ja väestö mahdollisimman terveenä ja veronmaksukykyisenä, niin sitten täytyisi miettiä, mitä ne ihmiset, jotka ilman yhteiskunnan turvaverkkoja ovat riskissä, niin mitä he tarvitsevat, niin sellaisella osviitalla päästään sitten mielestäni sellaiseen malliin, joka auttaa loppujen lopuksi kaikkia.

Kiitos, jätän tähän näkymiin nämä seuraavat Tiedosta toimeen -esiintymiset eli Niina Junttilan ja Riikka Korjan esitykset. Kiitos.

Kasvatuspsykologian professori Niina Junttila on erikoistunut urallaan lasten, nuorten ja perheiden psykososiaaliseen hyvinvointiin sekä yksinäisyyteen ja ostrakismiin yksilö- ja yhteisötason riskitekijöinä. Webinaarissa pureudutaan siihen, miten yksinäisyys eriarvoistaa ja miksi.

Voit jättää palautetta webinaarista tästä.

Katso tai kuuntele Miksi yksinäisyys eriarvoistaa -webinaarin tallenne:

 

Miksi yksinäisyys eriarvoistaa -webinaarin tekstivastine

[Helka VSLJ] Lämpimästi tervetuloa Varsinais-Suomen lastensuojelujärjestöjen, Turun yliopiston ja Heidekenin tiedekummien yhteiseen Tiedosta toimeen -webinaariin.

Minun nimeni on Helka Oksanen ja toimin VSLJ:n viestijänä ja myös koordinoin tätä webinaarisarjaa. Ennen kuin päästän Niinan ääneen niin muistutan, että tuolta alhaalta löytyy chat-toiminto ja sitä kautta voitte lähettää meille järjestäjille kysymyksiä ja jos jotakin herää tämän webinaarin aikana.
Meillä on lyhyet 10 minuuttia varattu tuolta lopusta kysymyksille niin voidaan sitten käsitellä niitä.
Ja muistutan kaikkia, että koska tämä webinaari tallennetaan, niin sen takia ei ole mahdollisuutta laittaa mikkiä tai kameraa päälle, eli kysymyksiä ainoastaan chatin kautta. Sen pidemmittä puheitta annan puheenvuoron kasvatuspsykologian professori Niina Junttilalle, ole hyvä Niina.

[Niina Junttila] Kiitos Helka ja kiitos kaikille muillekin järjestelijöille, mukava olla puhumassa tänään täällä ajankohtaisesta asiasta. Tai ehkä yksinäisyys ja ulkopuolisuus ovat vähän aina ajankohtaisia, mutta varmasti viimeaikaisetkin tapahtumat ovat nostaneet esille sitä tarvetta, että miten me saadaan jokainen lapsi ja nuori kokemaan, että heillä on turvallisia aikuisia ja tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi, jotta jokaisen psykologiset perustarpeet pääsevät varmasti täyttymään.

Olen Niina Junttila ja olen Turun yliopistossa kasvatuspsykologian professorina, Jyväskylässä kasvatustieteen professorina ja johdan sellaista Right to Belong -tutkimuskonsortiota, jossa me noin 50 tutkijan voimin selvitetään näitä erityisesti lasten ja nuorten yksinäisyyteen ja ostrakismiin, eli siihen ulkopuolisuuteen tai ulkopuolisuuteen ajamiseen liittyviä mekanismeja bio- ja psykososiaalisia ja monenlaisia kehityksellisiä seurantatutkimuksen tavallaan esille nostamia aineistoja. Ja osana sitä tehdään tietenkin yhteiskunnallista vuorovaikutustyötä eli haluttaisiin, että saadaan nämä tutkimuksen tulokset ei pelkästään tutkimuksen tuloksiksi vaan ihan käytännön toimenpiteiksi.

Oikeastaan siihen liittyen meillä on nyt eduskunnassa sellainen yksinäisyyden ja ostrakismin vähentämisen työryhmä, jossa tehdään kansallisen strategian toimenpiteitä ja suosituksia sille, että miten saataisiin kaiken ikäisten yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta vähennettyä ja yhteisöllisyyttä vahvistettua. Erityisesti ehkä siihen liittyen otan todella mielelläni vastaan teiltä vaikka jälkikäteenkin ehdotuksia, että mitkä on ne toimenpiteet mitä meidän tarvitsee muista sinne kirjata ylös.

Lähdetään tämän päivän asiaan. Lähdetään siitä sillä tavalla, että ihan lyhyesti määrittelen, että mistä puhutaan kun puhutaan yksinäisyydestä. Eli yksinäisyys on aina semmoinen toiveiden ja todellisuuden välinen olotila. Voi olla, että toivoo vaikka viittä ystävää ja jos ne on niin sitten ei ole yksinäinen. Mutta jos kaipaa jotain muuta kuin mitä sillä hetkellä on, niin silloin tulee se ahdistava, pahan olon tunne siitä, että jotakin puuttuu. Toivoisi jotakin muuta, kuin sitä mitä on. Eli jollakin lapsella voi olla valtava määrä sellaisia sosiaalisia verkostoja tai välitunnit seistä muiden kanssa, mutta silti hän voi kokea, että kukaan ei jotenkin ole samalla aaltopituudella, ei ole ketään keneen voisi täysin luottaa tai ketään kenelle voisi kertoa niistä kaikista omista ajatuksista.

Eli yksinäisyys tieteen määritelminä on aina se negatiivinen, ahdistava, kurja olotila, joka syntyy siitä, että ei joko ole niitä kavereita verkostoa, porukkaa tai ei ole sitä läheistä, tärkeää, omaa ystävää. Eli sosiaalinen yksinäisyys on sitä verkostojen puutetta ja emotionaalinen sitä läheisen, tärkeän, luotettavan ystävän puutetta. Näihin lähelle tulee terminä yksin oleminen, usein ehkä sekoitetaan yksin oleminen ja yksinäisyys, mutta yksin oleminen on sellainen neutraali konkreettinen olotila

eli siitä voi nauttia. Pienetkin lapset voivat kaivata niitä yksin vietettyjä hetkiä, mutta silloin jos se muuttuu pysyväksi ja ikäväksi olotilaksi, niin silloin se on yksinäisyyttä.

Myös sosiaalinen eristäytyneisyys on ehkä lähellä oleva termi. Se voi johtua siitä, että on tullut jotenkin satutetuksi tai loukatuksi, ja sen takia vetäytyy erillisyyteen muista tai sitten vaikka koronapandemian aikana, kuten hyvin muistatte, niin silloinhan oli paljon tätä sosiaalista eristäytyneisyyttä eli piti olla syystä tai toisesta erillään muista ihmisistä. Molemmilla, sekä yksinäisyydellä että sosiaalisella eristäytyneisyydellä on ikäviä vaikutuksia psyykkiseen ja fyysiseen terveyteen. Myös tasa-arvoisuuteen tai eriarvoisuuden kokemukseen, mutta yksinäisyys on ehkä tunteena se joka vaikuttaa sinne voimakkaammin.

Nostin tuonne mukaan vielä ostrakismin. Ostrakismi on sanana ehkä hiukan hankalampi, varmasti käsitteenä tai ilmiönä kaikille tuttu eli se on sitä että joku tahallaan tai joskus myös tarkoituksetta suljetaan ulkopuolisuuteen. Se voi olla sitä ettei tervehditä toista tai ei oteta mukaan whatsapp- ryhmiin, ei vastata kysymyksiin tai pieni lapsi hakee vanhempien huomiota ja vanhemmilla ei ole aikaa. Tai opettajalla on luokassa niin paljon lapsia, että aika ei millään riitä heihin kaikkiin. Tai sitten voi olla palvelujärjestelmässä sosiaali- ja terveydenhuollossa jotenkin ruuhkaa ja kiirettä eikä jotenkin ehditä kohdata sitä asiakasta, lasta tai nuorta, jotenkin niin paljon että hänelle tulisi se tunne, että hän on varmasti kuultu ja kohdattu ja hänen asiansa tulee jotenkin huomioiduksi.

En puhu tänään paljonkaan yksinäisyyden syistä, minkä takia yksinäisyyttä koetaan, mutta nostin yhden tähän teemaan liittyvän asian. Siellä on siis paljon totta kai kaikkia opittuja malleja mutta myös niitä perittyjä ominaisuuksia ja ehkä siihenkin liittyy ne kotona varhaisessa vaiheessa opitut tavat toimia ja tavat tietysti ratkaista ristiriitoja muiden kanssa ja olla vuorovaikutuksessa. Mutta hollantilais- ja amerikkalaistutkijat ovat löytäneet myös geneettisen perimäosuuden, eli osa yksinäisyyden kokemuksesta ja tunteesta voi periytyä tai periytyy geneettisesti, vaikka ujoutena, arkuutena, erilaisina malleina, fysiologisina reaktioina, mutta mitä pienemmästä lapsesta on kyse, niin sitä enemmän perityt ominaisuudet selittää sitä yksinäisyyttä. Mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, niin sitä vähemmän sellaiset perityt tai kodin ominaisuudet vaikuttaa siihen ja sitä enemmän alkaa vaikuttaa se ympäristö. Totta kai se ympäristön vaikutus on aina positiivisempi jos ne lähtökohdat ovat positiivisia, eli tämä on yksi meidän otsikon asioista, miksi yksinäisyys eriarvoistaa, niin on se että jos ne lähtökohdat, niihin sosiaalisiin suhteisiin, vuorovaikutukseen, muiden lasten kanssa toimimiseen on erilaisia, niin silloin usein polut alkavat jakautua jo siinä pienillä lapsilla ja varsinkin sitten nuoruudessa.

Ymmärtääkö pienet lapset mitä yksinäisyys on? Miltä tuntuu kun jää ulkopuolisuuteen? Usein ajatellaan, että ei ne meidän pienet vielä välttämättä sitä ymmärrä tai ei lapset koe yksinäisyyttä tai ulkopuolisuutta, että se tulee sitten vasta nuoruuden ja erilaisten identiteettien kriisien ja kehityksen kautta tai muuta. Joku määritelmä sanoo, että yksinäisyyttä voi kokea ainoastaan jos on aikaisemmin ollut hyvät sosiaaliset suhteet. Mutta toiset määritelmät, esimerkiksi Baumeisterin ja kumppaneiden sanoo, että yksinäisyys tai tunne ulkopuolisuudesta ja erityisesti tarve yhteenkuuluvuuteen muille ihmisille, niin se on sellainen fundamentaali, ihan perustavanlaatuinen tarve joka meillä jokaisella on ihan pienestä lähtien. Uskon ehkä enemmän tähän jälkimmäiseen. Jotenkin sellainen sosiaalinen luonto meissä, se että olemme laumaeläimiä ja sosiaalisia eläimiä, niin se vaikuttaa niin, että me tarvitsemme sitä jotain toista ihmistä, varsinkin siellä ihan varhaislapsuudessa. Tässä on kuva kaksi ja puolivuotiaasta Elsistä. Hänellä ei ole paljon vielä sanoja, mutta hän kertoi meille, kun tehtiin video Opetushallitukselle varhaiskasvatussuunnitelman perusteisiin, eli miten sielläkin määritellään, miten jokaisella lapsella on oikeus kuulua ryhmään ja saada kavereita.

Siinä videolla joka löytyy tuon linkin kautta, niin käydään läpi niitä perusteita, mutta Elsi ja Sebastian,
molemmat olivat kaksi ja puolivuotiaita, niin kertoivat siitä tunteesta miltä se tuntuu, jos jää ulkopuolelle tai ei ole kavereita. Elsi sanoi että ’’sitten tulee pipi ja tulee surulliseksi’’. Hänellä ei vielä ollut kauheasti niitä sanoja, mutta jotenkin se hänen koko olemuksensa ja se tunteensa siitä, että se satuttaa. Hän ei varmasti tiedä kaikenlaisia kansainvälisiäkin aivotutkimuksia, että yksinäisyys tuntuu samana tai aktivoituu aivoissa samana kuin fyysinen kipu, mutta silti hänenkin sanoissaan oli jo sellainen kipu, että tulee pipi ja ajatukset ja tunteet alkavat muuttua surulliseksi.

Pienet lapset siis ymmärtää jo varsin hyvin miltä se tuntuu, jos jää yksin ja kukaan ei jotenkin leiki sun kanssa vaikka siellä varhaiskasvatuksen ympäristöissä. Tämä on sellainen tutkimustulos jota olen usein käyttänyt perusteluna sille, minkä takia meidän pitää olla huolissaan jo pientenkin lasten yksinäisyydestä. Minkä takia yksinäisyys ei tunnu pahalta ainoastaan sillä hetkellä, kun sitä koetaan. Vaan miten se vaikuttaa pitkällekin sinne tulevaisuuteen. Miten tunne siitä, ettei ole yhtäläiset lähtökohdat, koska ei saa yhtäläisesti sitä kuuluvuuden kokemusta muiden kanssa. Niin miten ne alkaa usein siinä lapsuudessa ja lähtee siirtymään sinne nuoruuteen. Mutta tässä oli siis syntymäkohorttitutkimuksessa 8-vuotiailta pojilta kysytty heidän yksinäisyyden tunteitaan. Ja katsottu sitten kymmenen vuoden päähän, että miten ne näkyvät armeijan kutsuntakyselyissä ja terveystarkastuksissa erilaisina asioina. Ja täällä nämä pienet kahdeksan vuotiaat pojat, jotka sillä hetkellä koki yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta, ystävien puutetta tai sitä että kukaan ei välitä heistä, niin näillä pienillä pojilla kymmenen vuoden kuluttua, 18-vuotiaana aikuisuuden kynnyksellä, niin he kokivat edelleen enemmän yksinäisyyttä kuin muut. Heillä oli edelleen jotenkin se tunne, ehkä välillä vaihdellut mutta edelleen voimakas tunne siitä, että kukaan ei välitä tai muut ei halua olla sinun kanssa.

Sen lisäksi heillä oli enemmän psyykkistä oireilua kuin muilla. Eli pienenä koettu yksinäisyys ennusti tilastollisesti merkittävästi sitä, että oli näitä internalisoivia oireita, eli pahan olon sisäänpäin kääntämistä ahdistuneisuutta, masentuneisuutta, vetäytyvyyttä, somaattista oireilua, eli erilaisia särkyjä ja kipuja, jotenkin sellaista vatsakipua, päänsärkyä, myös näitä eksternalisoivia oireita eli keskittymisvaikeuksia, aggressiivista käyttäytymistä ja rötöstelyä. Sitä, että se paha olo joka syntyy siitä, että tuntuu ettei kukaan välitä ja kukaan ei halua olla sinun kanssa, olet jotenkin muiden ulkopuolinen, niin se voi saada meidät toimimaan myös niin että puretaan sitä pahaa oloa ulospäin, erilaisena epäsosiaalisena käyttäytymisenä ja rötöstelynä, jopa muunlaisina, hyvinkin negatiivisina asioina. Siellä on myös kolmas asia, jota tämä pienten poikien kokema yksinäisyys selitti kymmenen vuoden päähän, niin on näiden nuorten miesten itsetuhoiset ajatukset ja mahdollisesti jo toiminta.

Nämä ovat tosi isoja asioita siellä nuoruudessa 18-vuotiaana, ja jotenkin ehkä se tieto siitä, että me voisimme jo pieniltä lapsilta kysyä, että onko sinulla kavereita, tuntuuko sinusta, että joku välittää ja pääsetkö sinä mukaan muihin leikkeihin, niin miten valtava merkitys sillä olisi tänne myöhemmille vuosille, on mielestäni niitä asioita, minkä takia meidän pitää ottaa se lapsen tai nuoren tunne siitä, että hän ei pääse mukaan, todella tosissamme. Tämä on siis tilastomalli, tässä oli rakenneyhtälömallissa sellainen 4000 näitä poikia tässä seurantatutkimuksessa ja täällä on nyt eroteltu näitä eri asioita keskenään toisistaan. Mutta eihän se näy oikeassa elämässä niin, että ne asiat jotenkin erottautuisivat toisistaan. Että sinulla on jotain tiettyä näistä asioista tai muita ei näy sellaisina mitattuina muuttujina, vaan ne näkyy niissä ajatuksissa ja tunteissa.

Siinä merkityksellisyyden kokemuksena ja tunteena, että onko arvostettu ja onko sillä väliä että mitä minä teen ja miten minä toimin. Äskeiset olivat 18-vuotiaita poikia, tämä on 17-vuotiaan tytön kuvaus ihan samasta asiasta. Hän kirjoitti että ’’en jaksa tällaista elämää. Yksinäisyys tuntuu niin pahana kipuna, ettei sitä voi edes sanoiksi luoda. Mä en osaa kertoa muille miltä musta tuntuu, koska kukaan ei ymmärrä. Mua oksettaa, mutta mitään ei tule ulos. Joka aamu vain mietin, että mitä järkeä tässäkin on. Mä olen käytännössä kuollut jo aikoja sitten, joten mitä väliä sillä enää on mitä mä elämälläni teen.’’

Me puhutaan paljon niistä psykologisista perustarpeista, itsemääräytymisoikeuksista vaikkapa Deci Ryanin perusteella määritellystä kolmesta psykologisesta perustarpeesta, jotka ovat tarve kuulua mukaan, tarve kokea yhteisöllisyyttä ja sitten on se autonomian ja kyvykkyyden tunne. Tavallaan ajatukset ja tunteet sille, että pystyy itse vaikuttamaan elämäänsä, pystyy tekemään asioita joita haluaa, ja näkee sellaisen merkityksellisyyden kokemuksen. Ja aika usein näillä lapsilla ja nuorilla, jotka kokevat sellaista pitkäaikaista ulkopuolisuuden tunnetta, niin heillä on sellainen tunne, että heillä ei ole niitä vaihtoehtoja, he ei voi itse valita mitä he tekee ja miten he toimii. Tai ajatella että nyt suoriudun hyvin koulusta ja sitten saan hyvän opiskelupaikan ja menen sinne työelämään ja hankin perheen tai muuta. Tämä näkyy erityisen hyvin ehkä Suomen Punaisen Ristin yksinäisyysbarometrissa, joka julkaistiin tämän vuoden helmikuussa. Siellä oli noussut erityisesti sellaisten nuorten ihmisten osuus, jotka kokivat, etteivät he enää pysty itse vaikuttamaan siihen omaan tilanteeseensa. Heitä oli lähes 80 prosenttia toistuvaa yksinäisyyttä kokevissa, he oli itse sitä mieltä että he ei enää tiedä,
miten voisi toimia jotta pääsee siitä tilanteesta ulos. Sama näkyy esimerkiksi School to Belong -ohjelmassa. Siinä toisen asteen opiskelijoista toistuvasti yksinäisistä opiskelijoista yli 40 prosenttia sanoo, että he ovat oikeastaan jo yrittäneet kaiken. Ei enää itse tiedä tavallaan, että mitä voisi tehdä, jotta palautuisi samalle viivalle ja yhtäläiselle merkityksen kokemukselle kuin muut.

Miten yksinäisyys siis eriarvoistaa? Käytin äsken noita lasten ja nuorten itsensä kokemuksia jotenkin avatakseni sitä ilmiötä, mutta jos me katsomme ihan tieteellisistä tutkimuksista niin mitä siellä tapahtuu, minkä takia yksinäisyys, vaikka usein ajatellaan, että se on ihan pieni asia, niin minkä takia se saa aikaan vähän niin kuin hyökyaaltoja tai vyöryjä, että se alkaa vaikutta tosi moneen eri asiaan. Siihen, että mitä ajattelet tulevaisuudesta tai itsestäsi, miten tarvitset erilaisia viimesijaisiakin palveluita tai millainen terveys, hyvinvointi sinulla on. Eli kokemus ulkopuolisuudesta saa ihmisen tuntemaan uhkaa omaa olemassaoloa, merkityksellisyyttä, yhdenvertaisia vaikutusmahdollisuuksia ja tasa-arvoa kohtaan. Se kokemus aktivoituu sosiaalisena kipuna, sen takia se tuntuu usein, että se satuttaa paljon ja voidaan kuvailla, että se on kuin kylmää vettä niskaan tai isku vasten kasvoja. Tai jotain muuta. Ja nämä uhkaavat tilanteet saavat aikaan stressireaktioita ja ne näkyy siellä kortisoleissa ja erilaisia pelkotiloja.

Poistin tästä diasta lähteet noihin tieteellisiin artikkeleihin, mutta tuolla alla on tuo linkki tuohon Right to Belongin tilannekuvaraporttiin. Se on julkaistu Suomen Akatemian sivuilla ja löytyy meidän Right to Belongin sivuilta myös, eli sieltä löytyy ne tutkimukset ja lähteet kaikille näille tutkimuksille joita tähän on koostettu. Mutta tämä lista tässä keskellä on siis pitkä. Eli silloin kun se tunne siitä, että on ulkopuolinen ja yksinäinen, ei pääse mukaan tai ei tule nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi, niin se aiheuttaa niitä fysiologisia reaktioita, joita pystytään ihan tunnistamaan aivotutkimuksessa erilaisilla biomarkkereilla, silmänliiketutkimuksilla monenlaisin, erilaisin tutkimusmenetelmin. Se aiheuttaa kognitiivista kuormittuneisuutta, vähän niin kuin ylikierroksia siinä kognitiivisessa toiminnassa, joka tietenkin heikentää oppimista. On vaikka mahdotonta keskittyä siihen Pythagoraan lausekkeeseen, jos olet kokenut välitunnilla sitä että sinua työnnetään ulkopuolisuuteen tai kukaan ei näe sinua tai sinua kiusataan tai syrjitään tai torjutaan, ihan mitä tahansa niitä ulkopuolisuuden asioita. Se vaikuttaa tunteisiin, ajatuksiin paitsi itsestä, niin myös muista ihmisistä. Eli silloin yksinäisyyttä kokeva alkaa rakentaa attribuutiomalleja ja selityksiä ja vaikka ajattelee, että se johtuu minusta ja se on pysyvä ominaisuus, että kukaan ei välitä minusta tai kaikki muut vihaa minua tai kaikki muut haluavat satuttaa minua tai kaikki muut ovat tosi onnellisia ja minä olen ainoa, joka kärsii tästä yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta.

Eli siellä tulee monenlaisia ajatusvääristymiä, jotka edelleen ylläpitää sitä prosessia, joka tekee siitä yksinäisyyden kokemuksesta, tunteesta tosi tiiviin lumipallon, jota on vaikea enää rikkoa. Siellä on käyttäytymisen tason muutoksia, puhutan usein taistele tai pakene reaktiosta eli yritetään joko päästä muiden mukaan keinolla millä hyvänsä. Eli liitytään sellaiseen ryhmään mihin ei muuten haluttaisi liittyä, jos se on ainoa ryhmä johon sinut kelpuutetaan mukaan. Tai jotenkin taistellaan, nostetaan piikit pystyyn, ollaan kiukkuisia ja vihaisia ja halutaan antaa muille se kuva, että en välitä kenestäkään ja älkää tulko lähelleni. Nuoret kuvaavat sitä niin, että jos ei pysty olemaan sellainen välitetty ja hyväksytty, niin mieluummin vaikka pelätty tai vihattu, kuin se että ei ole yhtään mitään, koska kaikkein pahin tunne on se, että sinä et ole yhtään mitään, olet täysin turha ja merkityksetön. Siellä näkyy internalisoivaa ja eksternalisoivaa oireilua, jota olikin siinä äskeisessä tilastomallissa, ja siellä on riski erilaisille psyykkisille ja fyysisille sairauksille, paitsi niille oireille niin myös ihan sairauksille diagnooseille erilaisista sairauksista. Siellä on lisääntynyttä viimesijaisten palveluiden tarvetta, esimerkiksi lastensuojelun, psykiatristen palvelujen ja muiden osalta. Ja siellä on, ei ehkä pienillä lapsilla eikä nuorilla vielä, ehkä alkaen sieltä nuoruudesta, mutta sellaista syrjäytymistä siitä yhteiskunnasta, koska koetaan ettei olla tasa-arvoisessa asemassa muiden kanssa, ja ehkä sitten jo itsekin vetäydytään muiden ulkopuolelle. Ja pahimmillaan se tunne ulkopuolisuudesta voi johtaa joko voimakkaaseen eristäytymiseen, sinne kotiin kotiloitumiseen, tai siihen ettei halua olla muiden kanssa tekemisissä. Tai sitten se voi ilmetä väkivaltaisena, radikalisoituneena toimintana tai jopa ääritekoina.

Viimeisestä yhtenä esimerkkinä, pitää ehkä näyttää se tässä. Se ei ole ainoastaan tutkijoiden ajatusmaailmaa vaan tämä riski radikalisoitumiseen tai ääritekoihin näkyy meidän omissa tutkimuksissa, se näkyy kansainvälisissä tutkimuksissa ja myös suomalaisissa tutkimuksissa liittyen siihen, että mikä ajaa joitain lapsia tai nuoria toimimaan todella väkivaltaisesti ja ehkä ajattelemattomasti. Täällä on yhden nuoren miehen kirjoitus, missä hän jotenkin kuvaa sitä haluaan päästä mukaan, olla näkyvä ja kuuluva. Hän toivoo, että ’’auttakaa edes joku, välittäkää.’’ Koska se tunne hänellä on, että maailma vihaa häntä, että mitä muuta hän voi kuin vihata takaisin.

Tämä on tietty tilanne johon me emme halua mennä. Ja tämä on oikeastaan tilanne, joka me ollaan paitsi Suomi niin monta kymmentä muuta maata on allekirjoittanut Lapsen oikeuksien sopimukseen. Täällä on se yhdeksästoista artikla, oikeastaan tässä me olemme allekirjoittaneet sen, että ei anneta tilanteen mennä sellaiseksi, mitä se vaikka noissa edellisissä dioissa oli. Eli me ollaan sitouduttu siihen, että me tehdään kaikki mahdolliset lainsäädännölliset, hallinnolliset, sosiaaliset, koulutukselliset toimet, jotta me suojellaan lapsia paitsi ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, niin myös vahingoittamiselta, pahoinpitelyltä, laiminlyönniltä, välinpitämättömältä tai huonolta kohtelulta. Jos ajattelemme vaikka ostrakismia, sitä tilannetta että lapsi kokee, että häntä ei nähdä, kuulla tai huomata, vaikka hän tekee sen jotenkin näkyväksi, niin se on nimenomaan laiminlyöntiä tai välinpitämätöntä kohtelua. Se on sosiaalista väkivaltaa joka toimitetaan sillä, että jätetään kokonaan ilman huomiota. Se on tosi tehokas kurinpitokeino, mutta se on kirjattu vaikka perusopetuslakiin, siellä näkyy ensimmäisissä kurinpitokeinoissa, että lapsi siirretään ja eristetään perusopetuksesta tai evätään opetuksesta tietyksi ajaksi. Se on ehkä tehokas keino sillä, että yleensä ihminen tai lapsi yrittää muuttaa käyttäytymistään niin, että hän pääsee takaisin ja sopeutuu muihin, mutta sen jälkeiset keinot, jollei ne hyvät keinot auta niin silloin tulee usein niitä tyhmiäkin tekoja, jotta tulee nähdyksi ja kuulluksi, ellei hyvällä niin sitten niillä muilla keinoilla.

Täällä näkyy meidän Right to Belong -konsortion tällainen kehämalli, se löytyy meidän nettisivuilta ja se on rakennettu jo silloin suunnitteluvaiheessa kaikkien aikaisempien yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden kehämallista, miten ne tunteet kroonistuu. Mitä ne ovat alkuvaiheessa ja

miten ne muuttuvat matkan varrella ja mitä ne ovat pahimmillaan, jos ne pitkittyvät. Ja myös niistä keinoista, erilaisista interventiomenetelmistä, miten tätä tilannetta voidaan muuttaa. Mutta niin kuin täältä näette, niin yksinäisyyden ja ostrakismin herättämät välittömät reaktiot ovat meidän aivojen ihan normaaleja reaktioita. Ihan samoin kuin koetaan nälkää tai janoa tai vilua tai väsymystä tai muuta, niin se on meidän elimistön tapa kertoa meille, että nyt pitää tehdä jotain, jotta pääset siihen positiiviseen optimaaliseen mahdolliseen tasapainotilanteeseen. Ja ensimmäiset keinot päästä ulos on tietenkin se, että olisi niitä vuorovaikutustaitoja ja sosiaalista kompetenssia, olisi tiloja ja tilaisuuksia rakentaa niitä ystävä- ja kaverisuhteita, olisi turvallisia aikuisia, turvallisia kasvun- ja oppimisen ympäristöjä. Suurin osa pääsee täältä ulos. Mutta osa meidän lapsista ja nuorista ajautuu siihen kehään, jossa ne riskit ulkopuolisuuteen alkaa lisääntyä. Siellä alkaa niitä erilaisia oireita, mitä äsken kuvasin. Ja tänne ensimmäiseen vaiheeseen me tarvitsisimme erilaisten tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelua, sosiaalisten kontaktien vahvistaminen, mutta tänne me tarvitsisimme kipeästi sellaista asenneilmapiirin muutosta, sosioekologisia interventioita, mikä tarkoittaa sitä, että vastuu muutokseen ei ole ainoastaan sillä joka voi huonosti, vaan vastuu muutokseen olisi jotenkin meillä kaikilla. Miten me nähdään, huomioidaan ja kohdataan muut. Nämä ovat vielä ehkä sellaisia matalamman kynnyksen helpompia, halvempia, no ei ehkä helpompia tuo asenneilmapiirin muutos, mutta sellaisia asioita, että jos nämä saadaan kuntoon ihan meidän perustoimintaa muuttamalla, niin silloin ei ajauduta tänne oranssiin kehään, joka vaatii todella pitkäjänteistä ja intensiivistä yksilötason puuttumista ja erilaisia keinoja.

Mennään vielä tuohon asenne ilmapiirin muutokseen, mutta sanon tuosta Right to Belong- sivustosta, että ollaan kerätty sinne materiaaleja, erilaisia tahoja jotka auttavaa ja myös erilaisia menetelmiä vaikka kouluilla tai varhaiskasvatuksessa käytettäviksi, mitä me meidän konsortiossa suositellaan tähän tilanteen parantamiseksi. Mutta asenneilmapiirin muutos, mikä siinä on olennaista on se, mikä meidän lapsilta ja nuorilta usein tulee haastatteluissa ja erilaisissa teksteissä toiveena on se, että joku kysyisi, mitä sinulle kuuluu, miten sinulla menee. Meillä kaikilla on tarve tulla, ainakin jossakin määrin, joillakin enemmän joillakin vähemmän, nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. Täällä on yhden nuoren kommentti siihen, että hän ei ’’kaipaa sääliä tai neuvoja, vaan sitä, että joku huomaisi, että minäkin olen olemassa.’’ Sitä että joku tervehtisi pihalla ja pyytäisi mukaan leikkeihin. Istuisi viereen vaikka hiekkalaatikolla tai välitunnilla tulisi kysymään, että mitä kuuluu. Tai joku aikuinen kohtaisi käytävällä tai kadulla tai jossain, missä tahansa, ja jotenkin osoittaisi, että sinä olet olemassa. Ei kukaan halua sellaista sääliä tai pintapuolisia neuvoja, mutta kaikki tarvitsevat sen tunteen, että on olemassa.

Loppuun vielä kevennykseksi tätä asennemuutosta kuvaamaan. Tiedätte varmaan kaikki nämä Karoliina Korhosen aivan oivaltavat ja jotenkin ihan suomalaisuuteen osuvat Finnish Nightmares -kuvat. Eli suomalaisten painajaisia, miten se onkin meille painajainen, että bussipysäkki onkin jo varattu, kun siellä seisoo yksi ihminen ja vaikka sataisi kaatamalla niin seistään siinä katoksen ulkopuolella, koska eihän voi mennä liian lähelle muita. Tai hissitilanne jotenkin painajaisena, että siellä onkin joku toinen ihminen. Tämä hissi on ehkä suosikkini liittyen siihen Turun Louhen parkkihalliin, jossa on tosi hidas hissi ja jossa tuntuu, ettei ikinä ole tarpeeksi montaa tyhjää nurkkaa, jotta jokainen voisi tuijottaa omaansa. Tämä on jotakin sellaista, mikä osuu meihin ja uppoaa. Mutta toisaalta tämä on myös sitä mikä ylläpitää meidän tunnetta siitä, että pysytään erossa muista. Ei hymyillä, ei kohdata, ei nähdä eikä kuulla toisia.

Eli ajatuksena se, että miten me saisimme tämän introvertin, vetäytyvän suomalaisuuden muuttumaan, ei mitenkään amerikkalaiseksi tai etelä-eurooppalaiseksi valtavaksi sosiaalisuudeksi. Ei meistä ikinä tule sellaisia, että puhuisimme aina kaikille tai olisimme aina sosiaalisia, eikä meistä tarvitsekaan tulla sellaisia. Mutta ajatus siitä, miten kohtaamme muut ihmiset

kaipaisi meillä vahvistusta. Tässä on esimerkki täältä Kalliosta, olin menossa tuohon lähikauppaan ja oli kova pakkanen ja liukas keli, ja sieltä tuli äänekäs ihana porukka nuoria tavarat käsissään sieltä ovista ulos, siinä on vielä sellaiset vanhanaikaiset avattavat ovet. Ja yhtäkkiä yksi niistä nuorista kiepsahti ympäri ja muut jäi siihen odottamaan ja palelemaan, että mitä sinä nyt teet. Ja tämä nuori meni takaisin siihen ovelle pitämään sitä ovea auki äidille, joka tuli siitä lastenrattaiden kanssa ulos. Ja hän totesin niille muille nuorille, jotka odottivat että ’’this is how we do things in Finland’’. Se oli mielestäni ihana toteamus, sellainen faktana otettava asia että näin me toimitaan Suomessa. Me pidämme huolta siitä, joka tulee vastaan tai kävelee meidän perässä ovesta ulos. Me uskallamme huomata ja nähdä. Ei tarvitse olla mitenkään ylisosiaalinen, mutta nähdä toisemme ja olla olemassa ja elossa toisille.

Tässä loppuun vielä minun sähköpostiosoite niina.junttila@utu.fi. Isot kiitokset siitä, että välitätte. Ja vielä PS. se, että jos teillä tulee mieleen omalta toimialaltanne, tahoiltanne tai ihan omista ajatuksista joitakin ideoita siihen, mitä kirjaamme vielä yksinäisyyden ja ostrakismin vähentämisen sekä yhteisöllisyyden vahvistamisen kansalliseen strategiaan, niin lähettäkää niitä minulle mielellään. Kiitos! Olisiko siellä Helka jotakin kysymyksiä. Meillä on muutama minuutti aikaa.

[Helka VSLJ ry]

Muutama kysymys on tullut. Aloitetaan täältä: ’’Onko neuroerityisyys yhteydessä yksinäisyyden kokemuksiin? Onko tutkimustietoa tästä asiasta, erityisesti nyt lasten ja nuorten kohdalla?’’

[Niina Junttila] Kyllä, hyvä kysymys, on yhteydessä varmastikin. Siitä löytyy joitain tutkimuksia, joissa se on erikseen todettu siellä, erityisesti kansainvälisiä. Luulen että Suomestakin on, en osaa sanoa tarkkaan mikä tutkimus sen toteaisi, mutta tiedän että niitä on ainakin tekeillä ja on löydetty yhteyksiä, paitsi neurokirjon asioihin niin kaikenlaisten erilaisten toimintamallien ja ajatusten kanssa. Ihmiset jotka kuuluvat johonkin erilaisuutta kokevaan vähemmistöön, niin heillä on aina suurempi riski siihen yksinäisyyden tunteeseen.

[Helka VSLJ] Aivan. Seuraava kysymys: ’’Millaisia konkreettisia tekoja näet että tarvittaisiin aikuisilta, erityisesti niin pienempien lasten kuin nuorten yhteisöjen vahvistamiseksi?’’

[Niina Junttila] Ihana kysymys. Toivon, että jokainen aikuinen ottaisi asiakseen, että lopetettaisiin syyllisten etsiminen siinä mielessä, että ei ajateltaisi, että se on kotien vika tai koulujen vika tai varhaiskasvatuksen tai päättäjien vika, vaan ajateltaisiin, että me jokainen voimme tehdä asioita toisin. Eli miten voit omassa elämässä huomioida lapset ja nuoret, kohdata heidät. Kysyä, että mitä kuuluu tai miten menee. Meillä oli juuri nuori henkilö jolta me kysyimme, että mitä te nuoret haluaisitte, että me aikuiset tekisimme tai sanoisimme, jos tulette puhumaan siitä, että teillä on paha olla ja se oli tosi viisas se ajatus, että älkää alkako heti tekemään vaan kysykää mitä se nuori haluaisi. Koska jos aletaan vain hosumaan ja tekemään asioita, niin se voi mennä pahemmaksi. Se että uskallettaisiin kysyä, että mitä sinä haluaisit, miten voisin sinua auttaa niin se on nuorten mielestä kaikkein tärkein. Eikä he oleta, että meillä on aina valmiita vastauksia, mutta he olettavat että olisimme valmiita kuuntelemaan. Kaikki mahdolliset sosiaaliset vuorovaikutustaidot, mallin näyttäminen, se miten kohtelemme toisiamme, pienten lasten harrastuksiin tai kerhoihin tai hiekkalaatikolle vieminen, sosiaalisten kontaktien järjestäminen, se että tehdään kotien ja koulujen välillä yhteistyötä, aikuiset yhdessä huolehditaan niistä meidän pienistä. Mitähän muuta, valtavasti asioita, mutta ehkä ne liittyvät tällaisiin harrastuksiin ja seuroihin ja mahdollisuuksiin ja tilanteisiin ja siihen yhteyteen, yhteisöllisyyden tunteeseen ja luottamukseen.

[Helka VSLJ] Kyllä. Sitten vielä: ’’miten suomalaisten lasten ja nuorten yksinäisyys vertautuu muihin länsimaihin? Onko siellä löydetty malleja, joita voisi tuoda Suomeen? Vai onko tämä selitettävissä suomalaisella luonteenlaadulla ja ihan ainutlaatuisuudella?

[Niina Junttila] Yksinäisyys on ihan universaalia, kaikissa maissa koetaan yksinäisyyttä. Suomi on itseasiassa ollut aika pohjilla prevalenssitilastoissa, eli siellä kuinka paljon suomalaiset sanoo kokevansa yksinäisyyttä. Nyt me olemme ihan siellä kärkikastissa muiden maiden joukossa, mutta se ei tarkoita, että se yksinäisyys olisi samanlaista. Kerron usein esimerkkinä kun teimme suomalaisten ja kreikkalaisten koululaisten välillä yksinäisyystutkimusta ja kreikkalaiset vastasivat useammin olevansa yksinäisiä. Joten tehtiin niin että minä haastattelin suomalaisia, kollega kreikkalaisia lapsia, ja siellä yksinäisyyden syy lapsilla oli vaikka se, että paras kaverini ei tullut tänään kouluun niin koen, ettei minulla ole ketään. Meillä se oli sitä, että kukaan ei edes muista minun nimeä tai mua ei koskaan nähdä ja oteta mukaan leikkeihin. Eli siinä on ilmiönä paljon kansallisia ja kulttuurisia piirteitä, erityisesti se että me arvostetaan sitä että selviää yksinään ja jokainen pitää huolen omista asioista. Ja silloin unohdamme tarpeen sille yhteisöllisyydelle.

[Helka VSLJ] Kiitos Niina! Nyt oli kattava esitys ja täällä onkin tullut sinulle jo muutama kiitos chatissa.

Näytöllä näkyy palautekysely, otetaan mieluusti palautetta vastaan tästä meidän webinaarista, niin pystytään kehittämään näitä entisestään. Ja seuraava Tiedosta toimeen -webinaari on tiistaina 14.5. samaan aikaan. Silloin meillä on aiheena Lapsen kehityksen polut mielenterveyden ja oppimisen ennustajina. Ja asiantuntijana on kehityspsykologian professori Riikka Korja. Etukäteen voi jälleen ilmoittautua meidän nettisivuilla, mutta osallistumislinkki tulee myös tuttuun tapaan Tiedosta toimeen -nettisivuille. Kiitos paljon kaikille osallistujille tästä webinaarista!

 

Kehityspsykologian professori Riikka Korja on erikoistunut lapsen kehitykseen, raskauteen, vanhemmuuteen ja ennenaikaiseen syntymään. Webinaarissa kuulemme, millaiset tekijät vaikuttavat lapsen kehitykseen ja millaisia vaikutuksia niillä on mielenterveyteen ja oppimiseen.

Liity tilaisuuteen tästä (Zoom). Huomioithan, että joidenkin organisaatioiden sähköpostiosoitteella liityttäessä Zoom voi vaatia sisäänkirjautumista omilla tunnuksilla. Suosittelemme linjoille liittymistä ajoissa. Mikäli sinulla on haasteita päästä tilaisuuteen, voit olla yhteydessä erja.hyytiainen@utu.fi.

Mikäli haluat saada osallistumislinkin suoraan sähköpostiisi, voit ilmoittaa yhteystietosi tästä 12.5. mennessä.