Katja Keisala: Lapsi kieltäytyy menemästä kouluun – missä vika? 

Koulunkäynti on Suomessa lapsen oikeus ja velvollisuus. Historiallisessa viitekehyksessä ja globaalissa mittakaavassa lapsiamme voi pitää onnekkaina. Heillä on mahdollisuus paitsi oppia uusia asioita myös viettää aikaansa vertaistensa joukossa samalla kun hankkivat taitoja ja valmiuksia jatko-opintoihin ja lopulta työelämään. On sitä huonompiakin olosuhteita nähty, ja nähdään monessa paikassa vieläkin. 

Miten siis voi olla mahdollista, että maassamme on tuhansia lapsia ja nuoria, jotka eivät suostu menemään kouluun? Eivätkö he tiedä, miten onnekkaita ovat? Miten he voivat olla menemättä kouluun? Miten kouluakäymättömyydestä ja koulusta putoamisesta tuli edes vaihtoehtoja?  

Kouluakäymättömyys johtaa vaikealle tielle. Tiedämme sen liittyvän lapsen ja nuoren heikentyneisiin oppimistuloksiin, mielenterveysongelmiin, päihteiden käyttöön ja koulukiusaamiseen. Aikuisuudessa näkyy työllistymis-, talous- ja terveysongelmia, jopa rikollisuutta.  

On ihan paikallaan kysyä, mikä näitä lapsia vaivaa. 

Tutkimuksissa on eritelty eri tason syitä sille, miksi lapsi lakkaa käymästä koulua. Yksilötasolla syyt liittyvät esimerkiksi oppimisvaikeuksiin, mielenterveys- ja muihin terveysongelmiin, neurovähemmistöön kuulumiseen, kiusaamiseen ja yksinäisyyteen. Vanhemmuuden ja perheen tasolla syyt voivat liittyä matalaan sosioekonomiseen asemaan, vanhempien mielenterveysongelmiin ja puutteellisiin vanhemmuustaitoihin. Koulutason syitä ovat muun muassa huono kouluilmapiiri, turvattomuus, isot oppilasryhmät ja heikot tukitoimet niitä tarvitseville, ja yhteisötason syitä taas sosiaali- ja terveyspalveluiden puute ja turvaton lähiympäristö.  

Kaltaiseni yhteiskuntatieteilijän silmissä kaikki edellä mainitut syyt ovat yhteiskunnallisia, vieläpä sellaisia, joihin on – ainakin strategioissa, ohjelmissa, suunnitelmissa ja jopa lakitekstissä – jo puututtu. Eikö olekaan niin, että oppimisvaikeuksiin saa tukea, terveysongelmiin apua, koulu kuuluu kaikille ja Suomi on tasa-arvoinen maa, jossa jokaisesta pidetään huolta?  

Viime vuosina on virinnyt monenlaisia pyrkimyksiä turvata lapsen oikeus koulunkäyntiin. Opetushallitus on rahoittanut Vaativan erityisen tuen neuvostoa, Opetusministeriön hankkeessa Sitouttava kouluyhteisötyö kehitetään ja vakiinnutetaan poissaolojen ehkäisyyn ja niihin puuttumiseen valtakunnallista toimintamallia, perusopetuslain muutoksen myötä kunnat ovat velvoitettuja ehkäisemään poissaoloja ja puuttumaan niihin, minkä myötä kunnat ovat suunnitelleet ja laittaneet käytäntöön monenlaisia malleja ja ratkaisuja.  

Yksi näistä ratkaisuista on Turun kaupungin Pysäkki-luokka. Ylen uutisissa (https://yle.fi/a/74-20022783) Pysäkki-luokan oppilaat kertovat, miksi koulunkäynti luokalla sujuu: koska luokassa on mukavaa, siellä ei kiusata, opiskella saa rauhallisessa tahdissa ja oman voinnin mukaan, ja opettajaltakin saa apua sitä tarvitessaan. 

Koulunkäynti ei ainoastaan auta nuorta rakentamaan tulevaisuuttaan, vaan koulu on myös yksi lapsen ja nuoren merkittävimmistä yhteisöistä – on lapselle ja nuorelle suuri askel, jos hän astuu siitä ulos. Mutta mitä jos siinä yhteisössä – toisin kuin Pysäkki-luokalla – pelottaa ja tuntuu, että ei pärjää, ei ole hyväksytty, ei kykene, ei jaksa eikä saa apua sitä tarvitessaan? 

Miksi tukea, apua ja ohjausta ei ole jokaisen lapsen ja nuoren ulottuvilla? Syystä tai toisesta, ja kaikesta yhdenvertaisuuspuheesta huolimatta, järjestelmästä on tullut niin hankala, että sellainenkin lapsi, jolla on vahvat kotijoukot, jää usein vaille apua ja jopa terveydenhuollon tutkimuksia ja hoitoa – avun hakeminen kun ei usein johda sen saamiseen, vaan joutumiseen erilaisten järjestelmien ja ammattilaisten välisiin tiloihin, joissa pyöritään niin kauan kunnes ammattilaiset menettävät kiinnostuksensa lapsen saavutettua täysi-ikäisyyden. 

Kun katseet nyt ovat kääntyneet koulupoissaolojen ja kouluakäymättömyyden suuntaan, tulemme saamaan lisää järjestelmiä, tiimejä, hankkeita, malleja, ammattinimikkeitä, ammattilaisia ja käytäntöjä, ja voimme vain toivoa, että tämä tulee lapsille ja nuorille ilmenemään mahdollisuuksina saada tukea, apua, hoitoa ja ohjausta sen sijaan, että heidän maailmaansa ilmestyy taas uusia railoja, joihin voi pudota juuri silloin, kun on heikoimmillaan.  

Uusien ratkaisujen kehittämisen rinnalla voisimme pitää paremmin huolta vanhoista ratkaisuista: toimivasta sosiaali- ja terveydenhuollosta, perheiden toimeentulosta, tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja yhteisöllisyydestä sekä jokaisen mahdollisuudesta rakentaa hyvä elämä, ja ennen kaikkea aivan jokaiselle lapselle kuuluvasta koulusta, jossa on mukavaa, jossa ei kiusata, jossa saa opiskella rauhallisessa ilmapiirissä ja opettajaltakin apua. 

En tiedä teistä, mutta itseäni ainakin houkuttaa jo antaa periksi. En jaksaisi osallistua yhä kiihtyvään kilpajuoksuun kohti jotain, joka ei millään muotoa näytä lupaavalta tulevaisuudelta, pärjätä omin voimin, tyrkkiä tieltäni toisia, mitellä voimiani ja todistella veto- ja ylivoimaisuuttani. Haluaisin vain elää rauhallisessa ja mukavassa ympäristössä, jonka rakentamisessa olisi otettu jokaisen ja siis minunkin tarpeeni ja elämäntilanteeni huomioon, jossa olisin hyväksytty omana itsenäni ja saisin työskennellä rauhassa omien voimieni, osaamiseni ja jaksamiseni rajoissa, ja – jos vielä jotain saa toivoa, niin – jossa jokainen voisi saada tukea, apua ja lepoa niitä tarvitessaan. 

Mitä jos niissä lapsissa ei olekaan mitään vikaa? Mitä jos he lähettävät meille hyvin selkeää ja yksinkertaista viestiä? 

Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry ja Heidekenin tiedekummit järjestivät Lapsen oikeuksien viikon verkkotilaisuuden 22.11.2023. Tilaisuudessa puhuivat Turun yliopiston kehityspsykologian dosentti ja erikoistutkija Katarina Alanko, Turun kaupungin perusopetuksen erityispalvelupäällikkö Marika Rae, VSLJ:n Kotoa kouluun -hankkeen Johanna Syrjänen ja Minna Huunonen sekä kokemusasiantuntija Marjo. Tekstin kirjoittanut YTT Katja Keisala toimi tilaisuuden juontajana ja kiittää keskustelijoita hienosta työstä ja ansiokkaista puheenvuoroista!