Koulutus – yhdenvertaisuuden kivijalka

Suomalaista koulutusjärjestelmää pidetään kansainvälisestikin menestystarinana, josta ovat kertoneet erinomaiset oppimistulokset ja menestys PISA-testeissä. Vaikka nykyinen, pohjoismaiseen hyvinvointivaltiomalliin perustuva suomalainen koulutusyhteiskunta onkin verrattain nuori, on koulun historia Suomessa varsin pitkä. 1900-luvun alkupuoliskon myötä koulutus yhdenvertaisti lasten asemaa ja omalta osaltaan siivitti koko kansakunnan nousua yhdeksi maailman tasa-arvoisimmista maista. Yhdenvertainen koulutus on yksi merkittävimmistä hyvinvointia ja tasa-arvoa luovista tekijöistä, mikä näkyy myös YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa, jonka mukaan jokaisella lapsella on oikeus saada opetusta. Tässä artikkelissa käsittelen aluksi koulun historiaa ja sen myötä muovautunutta yhdenvertaisuutta, minkä jälkeen syvennyn koulun nykytilaan ja tämän hetkisiin huolenaiheisiin. Lopuksi suuntaan katseen tulevaisuuteen ja pohdin, miten jatkossa kaikille lapsille ja nuorille taataan yhtäläiset mahdollisuudet hyvään koulutukseen.

 

Suomalaisen koululaitoksen kehittyminen

Säätelyn puuttuessa koululaitos oli Suomessa hajanainen vuosisatojen ajan eikä yhdenvertaisuus ollut koulutuksen perustavana arvona. Vielä 1800-luvun alkupuolella rahvaan lasten opetus oli pääasiallisesti seurakunnallista alkeisopetusta, mutta vuosisadan edetessä koululaitos alkoi vähitellen laajentumaan ja lasten koulunkäynti vakiintumaan oppikoulujen myötä. Valtion oppikoulut toimivat lähinnä kaupungeissa, jolloin pieniin kaupunkeihin ja maaseudulle perustettiin kalliita yksityisiä oppikouluja. Kaikkien lasten vanhemmat joutuivat kustantamaan lastensa oppikirjat sekä kouluruokailun.

Vuonna 1866 annettiin kansakouluasetus, jonka myötä opetus erotettiin kirkosta ja vastuu siitä siirrettiin erityisesti kunnille. Kansakoulu oli merkittävä muutos suomalaisten koulutuksessa, sillä se oli tarkoitettu kaikille lapsille, ei ainoastaan varakkaimmille.  Lisäksi opetus annettiin lapsen äidinkielellä, mikä oli huomattava parannus suomenkieliselle väestölle. Koulujen perustamisprosessi oli kuitenkin hidas ja kesti vuosikymmeniä, aina vuoteen 1908 asti, ennen kuin jokaiseen kuntaan oli saatu oma koulu.

Suomeen muotoutui 1800-luvun loppupuolelta lähtien kansakoulun ja oppikoulun rinnakkaiskoulujärjestelmä. Kansakoulussa hyvin menestyneillä lapsilla, joiden perheellä oli riittävästi taloudellisia resursseja, oli mahdollisuus hakea neljän vuoden jälkeen oppikouluun, joka mahdollisti jatko-opiskeluihin pyrkimisen. Vuonna 1921 säädettiin oppivelvollisuuslaki, joka on yksi merkittävimmistä suomalaisen kouluhistorian virstanpylväitä ja yhdenvertaisuuden kivijalkoja. Oppivelvollisuuslain myötä jokainen lapsi, varallisuuteen tai sukupuoleen katsomatta, pääsi osalliseksi maksutonta opetusta. 1930-luvulla päästiin tilanteeseen, jolloin oppivelvollisuusikäisistä lapsista lähes kaikki kävivät koulua.

Vaikka vuodesta 1943 lähtien koulu tarjosi kaikille lapsille ilmaisen kouluaterian, koulun merkitys vähävaraisille perheille oli laajempi. Koulu tarjosi maksuttomien opetusvälineiden lisäksi näiden perheiden lapsille vaate- ja kenkäapua sekä ruokaa. Koulun tarjoama vähävaraisten lasten avustaminen on lisännyt lasten keskinäistä yhdenvertaisuutta, mutta samalla se on toiminut paikkana, jossa eriarvoisuus ja toiseuden kokemukset ovat tulleet näkyviksi. Huonot vaatteet ja kengät sekä koulussa mukana olleet niukat eväät olivat ulkoisi merkkejä lasten huono-osaisuudesta. Köyhyyden historiaa tutkinut Gia Virkkusen mukaan lapset saattoivat kokea koulussa köyhyyden takia pilkkaamista tai toiseutta kokemalla itsensä huonommiksi kuin muut lapset. Tämä on asia, joka näkyy suhteellisesti edelleen lasten arjessa.

Itsenäisessä Suomessa suurimpia koulutuksen muutoksia on ollut kansakoulujärjestelmän uudistuminen vuonna 1970, jolloin rinnakkaiskoulujärjestelmä lakkautettiin ja siirryttiin yhdeksänvuotiseen maksuttomaan peruskouluun. Tätä voidaan pitää myös tasa-arvoa ja hyvää oppimista tuottavan, hyvinvointiyhteiskuntaan soveltuvan koulutusjärjestelmän alkuna. Aiemmin lapset oli jaettu neljän kouluvuoden jälkeen käytännöllisesti ja akateemisesti orientoituneisiin koulutusryhmiin, kun taas uudistuksen myötä kaikki lapset käyvät koulua yhdeksän vuotta.

Koulu-uudistuksen taustalla vaikutti ennen kaikkea pyrkimys lisätä sosiaalista tasa-arvoa, mikä heijasteli voimakkaasti vallinnutta sosiaalipoliittista linjausta. Uudistusta edelsi 1960-luvulla voimakas keskustelu, jossa huolenaiheeksi nostettiin muun muassa koulutuksen laatu kaikille avoimessa koulussa, erityisesti lahjakkaimpien lasten näkökulmasta sekä kaikkien lasten pärjääminen yhtenäisessä ryhmässä ja mahdolliset kurinpidolliset ongelmat. Kasvatustieteen professori Hannu Savolainen on nostanut esille, että 1960-luvun debatissa käytettiin yllättävän samanlaista argumentointia kuin 2000-luvulla koulun inklusiivisuuskeskusteluissa.

Peruskoulu-uudistukseen liittyi myös kaksi keskeistä ennakoivaa toimenpidettä, jotka ovat vaikuttaneet suomalaiseen kouluun ja opetukseen oleellisesti; opettajien maisteritasoinen yliopistokoulutus 1970-luvun lopusta lähtien ja uusi oppimisen tukijärjestelmä, osa-aikainen erityisopetus. Osa-aikaisella erityisopetuksella pyrittiin tuomaan erityisopetus aiemmasta poiketen kiinteäksi osaksi muuta opetusta. Taustalla vaikutti näkemys heterogeenisempien oppilasryhmien tuomista haasteista ja koulutuspoliittisesta vastauksesta näihin haasteisiin.

 

Eriarvoistuva koulu

Yhdenvertaisten koulutusmahdollisuuksien sekä vuoden 1970 peruskoulu-uudistuksen myötä Suomeen syntyi kansainvälisesti arvostettu, tasa-arvoon perustuva ja erinomaisia oppimistuloksia tuottava koulutusjärjestelmä. Maasta, jonka historia on täynnä kurjuutta, köyhyyttä ja koettelemuksia, kehittyi 1900-luvun jälkipuoliskolla yhdenvertaisen koulutuksen menestystarina. 2000-luvulla on kuitenkin yhä enemmän huolestuttu koulun eriarvoistumisesta.

Lukutaito heikentyy, erityisesti pojilla, oppimistulokset laskevat ja koulujen väliset erot kasvavat. Viimeisimmän, vuoden 2015 PISA-tutkimuksen mukaan, missään muussa OECD-maassa ei ole niin suuria suorituseroja tyttöjen ja poikien välillä, kuin Suomessa. Näiden lisäksi Suomessa tulisi huolestua siitä, että kotitaustaltaan erilaisten lasten väliset erot kasvavat. Peruskoulusta eroaa yhä enemmän nuoria, joilla ei ole päättötodistusta ja koulujen väliset erot kasvavat. Kiusaaminen, syrjintä sekä häirintä ovat osa lasten arkea ja erityisessä vaarassa ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat lapset. Lisäksi monissa kouluissa on vakavia sisäilmaongelmia, jotka heikentävät lasten oppimista ja aiheuttavat terveyshaittoja.

Perustuslain mukaan opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. Lisäksi oppivelvollisuuslain tulisi taata kaikille lapsille yhtäläiset mahdollisuudet oppimiseen ja sivistykseen. Kuitenkaan yhdenvertaisuus ei kaikkialla toteudu ja lapset ovat epätasa-arvoisessa asemassa koulutuksen saatavuuden ja sen laadun suhteen, minkä lisäksi koulutyön kohtuuton kuormittavuus ja oppimiseen saatava tuki vaihtelevat alueiden ja koulujen välillä.

Hiljattain kouluhistoriantutkija Jari Salminen Helsingin Sanomissa esitti näkemyksiään suomalaisen peruskoulun nykytilasta ja siihen johtaneista syistä. Hän nostaa esille muun muassa 1980-luvulla lakkautetun koulutarkastusjärjestelmän, 1990-luvulla käytettyjen opetusmateriaalien valvonnasta luopumisen sekä sen, että nykyisin säännöllinen opetustyön seuraaminen ei enää kuulu rehtoreiden vastuualueelle. Keskeinen puute on myös se, että opettajien täydennyskoulutus ei aina pysy vallitsevan kokeilukulttuurin ja digitalisaation perässä. Salmisen mukaan kouluissa arviointi on muuttunut entistä tulkinnanvaraisemmaksi ja koulujen väillä on suuria eroja annettujen arvosanojen välillä. Hän nostaakin esille, että tästä johtuen nuoret eivät enää valikoidu yhdenvertaisesti jatko-opintoihin. Seuraavaksi käsittelen yhdenvertaisuuden heikentymistä korkeakoulutukseen pyrkimisessä.

 

Kenellä on tulevaisuudessa mahdollisuus korkeakoulutukseen?              

1800-luvun lopulta alkaneen koulutusekspansion myötä päästiin tilanteeseen, jossa koko väestö on peruskoulutettu ja suomalaisten korkeampi koulutus on voimistunut 1970-luvulta lähtien. Vuoteen 2005 mennessä keskiasteen suorittaneiden osuus kaksinkertaistui yli kuuteenkymmeneen prosenttiin ja korkeakoulutettujen osuus väestöstä kaksinkertaistui 25:n prosenttiin. Viimeisten vuosikymmenten korkeakoulutettujen määrän huimasta kasvusta huolimatta korkeakoulututkintoa pidetään yhä yhtenä tärkeimpänä edellytyksenä työllistyä. On selvää, että tulevaisuuden työtehtävät ovat yhä kasvavassa määrin ”tietotyötä”, missä lihasten ja selkähien sijaan tarvitaan koulussa opittuja taitoja.

100-vuotiaan Suomen juhlavuoden syksynä keskustelua on herättänyt yliopistojen pääsykoeuudistus, jossa ylioppilastodistuksen painoarvo valintaprosesseissa kasvaa merkittävästi. Uudistusta ovat kritisoineet muun muassa Suomen ylioppilaskuntien liitto ry (SYL) sekä Helsingin Sanomissa professorit Tapio Määttä ja Jyrki Hämeen-Anttila. Uudistukseen kohdistunut kritiikki nostaa esille huolen muun muassa siitä, että tulevaisuudessa yliopistojen ovet monien oppiaineiden osalta aukeaisivat vain laudaturien ylioppilaille ja päätöksenteko tulevaisuudesta siirrettäisiin jo lukio- tai yläkouluikäisten harteille. Ylioppilaskirjoitukset koetaan raskaaksi ja stressaavaksi prosessiksi, mikä näkyy opiskelijoiden uupumisena. Herääkin kysymys, kuinka uupuneita nuoret tulevat jatkossa olemaan.

Peruskoulujen väliset erot ovat kasvussa ja sama riski itää valintakoeuudistuksessa. Pelkona on, että tulevaisuudessa yliopistoihin päästään entistä keskitetymmin Helsingin huippulukioista. Poikien oppimisesta ja erityisesti heikentyvästä lukutaidosta on esitetty huolenilmauksia ja pääsykoeuudistuksen onkin arvioitu kiihdyttävän entisestään naisopiskelijoiden osuuden kasvua. Näin myös todettiin Turun yliopiston toteuttamassa simulaatiossa, jossa selvitettiin lääketieteellisen tiedekunnan osalta, miten valintakoeuudistus vaikuttaisi sisään päässeiden joukkoon. Lisäksi yliopistojen valintamenettelyyn suunnitellaan pisteytysjärjestelmää, joka pohjautuu lukiossa käytyihin kursseihin. Tässä mallissa aineista erityisesti äidinkielellä ja matematiikalla olisi tulevaisuudessa huomattavan suuri painoarvo.

Helsingin Sanomat uutisoi jutussaan, valmennuskurssien havittelevat tulevaisuudessa lukio- ja jopa peruskoululaisia asiakkaikseen. Kurssien hinnat ovat osittain päätä huimaavia, jopa 7 000 euroa. Näin ollen valintakoeuudistukseen kohdistuneeseen kritiikkiin on helppo liittyä; näyttäisi siltä, että tulevaisuudessa korkeakoulutukseen vaikuttaa yksilön oppimisen ja oman motivaation lisäksi entistä enemmän asuinpaikka, sukupuoli, taloudelliset resurssit sekä tunnetaidot. Lisäksi vastuu omasta tulevaisuudesta vieritetään entistä nuorempien harteille.

Koulutusekspansion myötä syntynyt koko ikäluokat kattava peruskoulutus on taannut yhdenvertaisemmat mahdollisuudet pyrkiä toisen asteen opintoihin ja sitä kautta korkeakouluopintoihin. Yliopistoihin pyrkivät ovat ennenkin olleet eriarvoisessa asemassa esimerkiksi sen suhteen, kenellä on varaa maksaa yksityisten toimijoiden maksullisia valmennuskursseja. Jos koulutus-business siirtyy tulevaisuudessa voimakkaammin toiselle asteelle ja jopa perusopetuksen piiriin, voi syntyä todellinen riski koulutusjärjestelmän yhdenvertaisuuden heikentymiseen taloudellisin perustein. Lisäksi oppiaineen omalla valintakokeella voidaan mitata opiskelijakandidaatin taitojen lisäksi hänen motivaatiotaan. Yliopistojen ainevalikoima on moninkertainen lukioihin verrattuna ja kuten Jyrki Hämeen-Anttila totesi, on erittäin vaikeaa pisteyttää arabian kielestä ja islamista intohimoisesti kiinnostunutta opiskelijaa lukion ruotsin kielen ja yhteiskuntaopin menestyksen perusteella. Yliopistojen valintakokeet tulee uudistaa, mutta ei opiskelijoita ja oppiaineita eriarvoistavalla tavalla.

 

Jatkuuko menestystarina? 

Vaikka koulun ja koulutuksen yhdenvertaisuuden historia onkin maassamme kansainvälisestikin verrattuna poikkeuksellinen menestystarina, olisi lyhytnäköistä olla tarttumatta nykyisin merkittäviin ja kasvaviin koulumaailman ja koulutukseen liittyviin ongelmiin. 1970-luvulla toteutettu peruskoulu-uudistus ja myöhemmin seuranneet hyvät oppimistulokset osoittavat, että tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä koulutuspolitiikka voi johtaa koulutuksen laadun parantumiseen.

Jotta tulevaisuudessakin koulutuksen sekä lasten ja nuorten yhdenvertaisuus toteutuisi, on tutkimustuloksia tarkasteltava kriittisesti ja niistä saatavien signaalien pohjalta kehitettävä koulua ja opetusta jatkuvasti. Pelkkä peruskoulun kehittäminen ei riitä, vaan yhdenvertaisuus tulisi toteutua myös toisen asteen koulutuksessa sekä korkeakoulutuksessa. Tarvitaan enemmän tietoa ja tutkimusta sekä harkittuja uudistuksia, jotta kaikki lapset pysyvät kehityksessä mukana ja koulu ei ajautuisi syvemmin eriarvoistavalla uralle.

 

Nea Lehto
Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry
Kirjoitus on toinen osa 100-vuotias Suomi lapsen silmin -artikkelisarjaa.

 

 

 

 

Kuva: Turun suomalainen valmistava koulu, toinen luokka 1911–1912. Tuntematon kuvaaja. Museoviraston kuvakokoelmat, historian kuvakokoelma.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Aro, Mikko 2013: ”Koulutusekspansio ja koulutusinflaatio Suomessa vuosina 1970–2008”. Yhteiskuntapolitiikka 78, s. 287–303.

Kivirauma, J., Klemelä, K., & Rinne, R. 2006: ”Segregation, integration, inclusion – the ideology and reality in Finland”. European Journal of Special Needs Education 21 (2), s. 117–133.

Kivirauma, J. & Ruoho, K. 200: ”Excellence through special education? Lessons from the Finnish school reform.” Review of Education 53, s. 283–302.

Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2014: Eriarvoistuva lapsuus Lasten hyvinvointi kansallisten indikaattoreiden valossa. Lapsiasiavaltuutetun toimiston julkaisuja 2014:3.

Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja 2016: Eriarvoistuva koulu? Lapsiasiavaltuutetun julkaisuja 2016:1.

Savolainen, Hannu 2010: ”Erilaisuuden huomioimisesta hyviin oppimistuloksiin”. s. 137–154. Samalta viivalta 4 Valtakunnallisen kasvatusalan valintayhteistyöverkoston (VAKAVA) kirjallisen kokeen aineisto 2010. Toim. Tuuli Asunmaa ja Pekka Räihä. PS-kustannus, Jyväskylä.

Virkkunen, Gia 2005: ”Köyhyys ja toimeentulon keinot: 1930-luvun pula-ajan haasteet ja maaseudun naiset”. s. 125–166. Vieraat kulkijat – tutu talot: Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS, Helsinki.

 

Julkaistu: 21.11.2017