Köyhyyden eriarvoistama lapsuus

Vuoden 2017 Lapsen oikeuksien päivän teema on viime vuoden tapaan yhdenvertaisuus. Näin 100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlavuotena on hyvä pohtia, miten lasten yhdenvertaisuus ja käänteisesti eriarvoisuus on näkynyt maamme historiassa. Blogissa julkaistaan nyt neljän viikon aikana artikkelisarja, jossa erilaisten teemojen kautta syvennytään lasten yhdenvertaisuuden kehittymiseen Suomessa. Artikkelisarjan teemoja on valikoitu lasten hyvinvoinnin indikaattoreiden pohjalta. Lapsivaltuutetun toimisto määritteli valtioneuvoston politiikkaohjelman tuella kansalliset lasten hyvinvoinnin indikaattorit vuosien 2007–2011 aikana. Indikaattorit ovat: materiaalinen elintaso, kasvuympäristön turvallisuus, terveys, koulu ja oppiminen, perhe, vapaa-aika ja osallisuus sekä valtion ja kuntien tarjoama tuki ja suojelu.

 

Lapsella on oikeus hyvään elämään

Yksi merkittävimmistä lasten eriarvoisuutta aiheuttavista tekijöistä on lapsen ja perheen köyhyys. Aihe on ollut Suomessa vilkkaan keskustelun alla koko 2000-luvun ajan. YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisesti lapsella on oikeus hyvään elämään ja riittävään elintasoon. Vuonna 2015 YK asetti Kestävän kehityksen tavoitteet, joista yksi on poistaa köyhyys kaikissa muodoissaan kaikkialta maailmasta vuoteen 2030 mennessä. Suomessa lasten ja lapsiperheiden köyhyys ovat lisääntyneet. Lapsiköyhyyskysymyksiin sisältyy erityisiä eettisiä ja moraalisia ulottuvuuksia, sillä lapsi on täysin riippuvainen kasvuympäristöstään eikä ole itse vastuussa omasta sosiaalisesta tai taloudellisesta huono-osaisuudestaan.

Köyhyys on yhteiskunnallinen ilmiö, johon liittyy monenlaisia ulottuvuuksia ja sitä voidaan mitata erilaisilla mittareilla ja indikaattoreilla. Puhutaan sekä absoluuttisesta että suhteellisesta köyhyydestä. Tilasta, jossa vaatetuksen, ravinnon ja asumisen vähimmäisedellytyksen eivät täyty, puhutaan absoluuttisena köyhyytenä. Suhteellisessa köyhyydessä yksilön tai ryhmän tulo- ja elintasoa verrataan yhteiskunnan yleiseen tulo- ja elintasoon. Suhteellisesti köyhät joutuvat siis kamppailemaan, jotta pystyvät elämään normaalia elämää ja päästäkseen osallisiksi yhteiskunnan sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin toimintoihin.

Yksi perinteinen köyhyyden mittari tutkimuksissa on ollut tulojen riittävyyden arvioiminen, mutta lasten asemaa se ei mittaa riittävän kattavasti, sillä köyhyys voi olla muunkin kuin rahan puutetta. Lisäksi vanhempien tulotason mittauksessa oletetaan, että perheessä kaikki jakavat saman elintason, mikä joissakin tapauksissa voi aliarvioida lapsen todellista elintasoa. Köyhyyden määrittelyssä ja mittaamisessa tulee tulojen riittävyyden ja aineellisen puutteen lisäksi pystyä mittaamaan ja arvioimaan myös toimintakykyä ja toimintavalmiutta sekä sosiaalista ulkopuolisuutta. Köyhyys voi siis tarkoittaa riittämättömien tulojen tai aineellisen puutteen lisäksi toimintakyvyn tai toimintavalmiuden puutetta sekä sosiaalista ulkopuolisuutta.

Köyhyys voi olla elämäntilanteesta riippuen hetkellistä ja ohimenevää. Toisaalta se voi olla pitkäaikaista, pysyvää tai periytyvää. Toisinaan köyhyys on näkyvää ja avointa, mutta usein myös piiloon ja näkymättömäksi jäävää. Vahvat mielikuvat ja tunteet, kuten häpeä ja toivottomuus, kietoutuvat ilmiön ympärille. Historiassa Suomea leimasi pitkään mielikuva takapajuisesta maasta, missä köyhyys kosketti kaikkia kaikkialla. Voidaankin puhua kansakunnan kollektiivisesta kokemuksesta, sillä köyhyys ulottui niin laajalle, että sen ulko- tai sisäpuolelle ei erityisesti rajautunut kukaan. Lapset eivät elä yhteiskunnasta erillään. Näin ollen yhteiskunnassa tapahtuva yhdenvertaistuminen tai eriarvoistuminen muokkaa lapsuutta, lapsen elämää ja lapsen kokemuksia.

 

Köyhäinhoidosta hyvinvointiyhteiskunnaksi

Lapset ja lapsiperheet ovat keskeinen sosiaalipolitiikan kohderyhmä, joten seuraavaksi tarkastelen lapsiköyhyyttä hyvinvointipolitiikan kehityksen historian kautta. Suomalaisen hyvinvointipolitiikan juuret ulottuvat syvälle historiaan, Ruotsin vallan aikaan. Yhteiskunnallisen tuen puuttuessa vähäosaisista huolehtiminen oli täysin sukulaisten ja perheiden harteilla. Harteiden pettäessä, ihmiset jäivät oman onnensa nojaan. Kulkutaudit, kerjuu ja rikollisuus vauhdittivat 1500- ja 1600-luvuilla maakuntalakien säätämistä, joiden myötä sukulaisten rooli köyhien huoltajina hiljalleen vähentyi. Lainsäädännön lisäksi myös 1100-luvulta lähtien Suomessa vaikuttanut kristinusko vähensi suvun merkitystä köyhien huollossa, kun kirkolle maksettavista kymmenysveroista varattiin tietty osa köyhien avustamiseen. 1500-lukua voidaan pitää Euroopassa modernin sosiaalipolitiikan syntykautena. Se tarkoitti kokonaisvaltaista aatteellista, valtiollis-poliittista ja taloudellista kehitystä, mikä on jatkunut 2000-luvulle asti.

Sosiaaliset kysymykset nousivat keskustelun alle usein erilaisten kriisien myötä. Yksi tällainen oli Euroopassa koettu viimeinen nälänhätä 1860-luvulla. Nälkä tappoi massoittain ihmisiä myös Suomessa ja vuoden 1868 kevääseen mennessä kuolleisuus oli viisinkertaistunut kriisiä edeltäneeseen aikaan verrattuna. Suomen väestöstä menetettiin vuosien 1866–1868 välisenä aikana yhdeksän prosenttia ja kriisi kosketti erityisen raskaasti imeväisiä, vanhuksia sekä maaseudun työläisiä. Alun perin epäsuotuisista luonnonolosuhteista johtuvan ravinnon puutteen aiheuttamasta nälänhädästä kehittyi myös sosiaalinen ilmiö, joka kulminoitui kysymyksiin omistajuudesta ja elintarvikkeiden käyttöoikeuksista. Samanlaista absoluuttista köyhyyttä ja nälkäkuolemia ei Euroopassa ole tämän katastrofin jälkeen koettu.

Vuoden 1918 sotaa edelsi ajanjakso, jolloin teollistumisen tuottama vaurastuminen kasvatti taloudellista eriarvoisuutta, ja kansainvälisesti käyty keskustelu köyhyyden lieveilmiöinä syntyneistä sosiaalisista ongelmista saavutti myös Suomen. Tilattoman väestön asemaan ja vaivaisten huutokauppaan kohdistuva kritiikki myös kasvoi. Vuonna 1918 käyty sota jakoi kansan ja jätti jälkeensä raskaat tappiot; 3 000 kaatunutta sekä 1 600 murhattua valkoista ja 800 murhattua punaista. Lisäksi sodan jälkeen 8 400 punavankia teloitettiin ja 12 000 punavankia kuoli vankileireillä. Raskaat menetykset tarkoittivat sitä, että yli 14 000 lasta ja 5 000 perhettä jäivät puutteellisen toimeentulon varaan. Huoltoviranomaisilla ei juuri ollut jaettavaa huono-osaisille ja kerjäläiset kiersivät talosta taloon leivän toivossa. Heikko ruokatilanne pakotti ihmiset syömään monin paikoin pettua ja leipiä jatkettiin suolaheinällä sekä pellavansiemenillä.

Talvi- ja jatkosota koettelivat suomalaisia jälleen raskaasti, mutta ne myös yhdistivät vuoden 1918 sodan myötä kahtiajakautuneen kansan. Suomalaisten ajattelu muuttui yhteisvastuuta, oikeudenmukaisuutta ja sosiaalista turvallisuutta korostavaksi. Kansan eheyttäminen oli ideologinen perusta sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiselle, jonka taas mahdollisti sotia seurannut talouskasvu. Muodostui maaperä hyvinvointivaltion luomiselle, eli sosiaaliturvakoneistolle, joka turvaa kansalaisille universaalin vähimmäiselintason.

Pyrkimys kansalliseen eheyteen, sisäpoliittinen suunnan muutos sekä yhtenäistyvä ammattiyhdistysliike siivittivät Suomen tulopolitiikan aikakauteen. Pohjoismaisille hyvinvointivaltioille tyypillinen palveluihin perustuva sosiaalipolitiikka alkoi saamaan sijaa Suomessa, mikä ilmentyi esimerkiksi päivähoidon kehittämisessä. Taustalla vaikutti voimakkaasti näkemys, jonka mukaan köyhienhoito tulee korvata ajatuksella siitä, että palvelut luodaan kaikille niitä tarvitseville, ei vain kaikkein vähäosaisimmille. Näin ollen vuonna 1973 ensimmäisenä sosiaalipalveluiden uudistuksena toteutettiin päivähoitouudistus, jonka myötä päivähoito irrotettiin lastensuojelusta ja määriteltiin yleiseksi sosiaalipalveluksi. Sosiaalipoliittiset toimet johtivat 1980-luvulla Suomen historian aikakauteen, jolloin tuloerot olivat pienimmillään ja palvelut yhdenvertaisimmillaan.

1980-luvulla saavutettu hyvinvoinnin huippukausi kääntyi 1990-luvun alussa, kun Suomi syöksyi sotien jälkeisen ajan syvimpään talouslamaan. Tähän vaikuttivat merkittävästi läntisen talouden taantuminen, hiipunut neuvostokauppa sekä 1980-luvun lopussa harjoitettu raha- ja valuuttapolitiikka. Talouskriisin aikana tehtiin rajuja säästöjä, tehostamisia ja leikkauksia palveluihin, myös lasten ja nuorten palveluihin. Hyvinvointivaltioajattelussa keskeistä on, että kaikilla on tasa-arvoinen mahdollisuus, taloudellisesta asemasta riippumatta, hyvätasoisiin ja kohtuuhintaisiin peruspalveluihin. 1990-luvun lama nakersi vakaata hyvinvointivaltiota, sillä sen seurauksena monet palvelut kaventuivat sekä vähenivät ja kuntien välinen eriarvoisuus palveluiden määrän ja laadun suhteen kasvoi.

1960-luvulta alkanut lapsiköyhyyden vähentyminen kääntyi nousuun vuonna 1995 ja lapsiköyhyysaste saavutti huippunsa vuonna 2007. Tätä selittää se, että vuosien 1995–2007 välisenä aikana Suomessa tuloerojen kasvu oli OECD-maiden korkeinta. Tuloerojen kasvua selittää erityisesti kaikkein eniten tienaavien ja muiden tulonsaajien välisen kuilun leventyminen, jolloin tulojaon yläpäässä eriarvoisuuden kasvaminen on ollut kaikkein nopeinta. Kuitenkin myös suhteellinen tuloköyhyys on kasvanut. Vuosina 1995–2007 köyhyysaste kaksinkertaistui koko väestössä ja lähes kominkertaistui lapsiväestössä.

                                       

Lapsiköyhyyskysymyksiä ei ole saatu ratkaistua

Vuoden 2007 jälkeen lapsiköyhyys laski, mutta kääntyi jälleen nousuun vuonna 2012. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) mukaan vuonna 2014 Suomessa oli yli 100 000 köyhää lasta ja samanlainen kehitys on nähtävissä lapsiperheiden kohdalla. Erityisesti köyhyyden kasvu on viime vuosien aikana koskettanut pikkulapsiperheitä, joissa kaikki lapset ovat alle kouluikäisiä. EU-maiden lapsiköyhyyttä selvittänyt raportti osoittaa, että suurin lapsiköyhyysriski on pienillä, alle 3-vuotiailla lapsilla sekä nuorilla, 12–17-vuotiailla lapsilla. Lisäksi lapsiköyhyys on suurimmalla osalla pitkäaikainen tila; 64 % tuloköyhistä lapsista vuonna 2006 oli ollut tuloköyhä myös vähintään kahtena vuotena edeltäneen kolmen vuoden aikana.

THL:n mukaan lapsiperheiden köyhyyden taustalla vaikuttavat erityisesti vanhempien työttömyys, matala koulutus sekä yleinen työelämässä tapahtunut muutos. Tilastojen mukaan noin puolet köyhien lapsiperheiden huoltajista on työssä, mutta he ovat muiden lapsiperheiden huoltajia useammin pätkätöissä sekä osa-aikaisissa ja matalapalkkaisissa töissä. Osittain tätä voidaan selittää sillä, että köyhien lapsiperheiden huoltajilla on verrattain matala koulutustaso ja reilulla neljänneksellä ei ole perusastetta korkeampaa koulutusta. Koulutus yksin ei kuitenkaan suojaa köyhyydeltä, sillä noin viidenneksellä köyhien lapsiperheiden huoltajista on korkeakoulututkinto. Lapsiperheköyhyyden merkittäviä taustatekijöitä ovat myös yksinhuoltajuus sekä vanhemman työkyvyttömyys.

Tutkimuksissa on selvinnyt, että ylisukupolvinen huono-osaisuus ei selity ainoastaan vanhempien tuloköyhyydellä, vaan taustalla vaikuttaa merkittävästi huono-osaisuuden kasautuminen, eli pitkäaikainen toimeentulotuen asiakkuus, työttömyys sekä matala koulutus. Näin ollen hyvinvointivaltion tarjoamat ilmainen koulutus ja laaja sosiaaliturva eivät onnistu kompensoimaan sosiaalisia tekijöitä, joiden seurauksena sosiaalinen asema periytyy sukupolvelta toiselle. Professori Juho Saari puhuu ryhmistä, jotka eivät pääse yhteiskunnassa mukaan myönteiseen kehitykseen, jolloin he jäävät tavanomaisen elämäntason, elämäntavan ja elämänlaadun ulkopuolelle.

Lasten arjessa taloudellinen eriarvoisuus näyttäytyy sekä materiaalisena että tunnetasolla. Tutkimuksen mukaan taloudellinen eriarvoisuus tulee näkyväksi erityisesti lasten kulutusmahdollisuuksien kautta. Kulutusresurssit voivat määrittää lapsen sosiaalista asemaa ja osallisuuden mahdollisuuksia. Omassa kaveriporukassa tavaroiden arvo määrittyy vertailun kautta – onko minulla enemmän vai vähemmän kuin muilla kavereilla. Näin ollen lapsen kokemukseen ei vaikuta ainoastaan vanhempien tulotaso vaan myös ympäristö, johon omaa taloudellista tilannetta ja kulutusresursseja verrataan. Taloudellinen eriarvoisuus määrittää lasten toimintamahdollisuuksia esimerkiksi vapaa-ajan tai harrastusten suhteen, jolloin ulkopuolelle jääminen vaikuttaa lasten yhteenkuuluvuuden tunteisiin.

Mainitsin aiemmin, että köyhyyteen liittyy vahvoja tunteita ja mielikuvia. Köyhyyteen liittyvä yhteiskunnallinen stigma tulee esille myös lasten keskuudessa. Taloudelliseen asemaan assosioidaan erilaisia piirteitä, kuten köyhiin lapsiin nöyryys ja passiivisuus, varakkaisiin lapsiin taas ulospäinsuuntautuneisuus, vahva itsetunto, itsekkyys ja jopa ilkeys. Lasten taloudellisen eriarvoisuuden kokemuksissa keskiöön nousevat sosiaalisten vertaissuhteiden muodostaminen ja ylläpito; on helpompi solmia ja syventää kaverisuhde samassa taloudellisessa tilanteessa olevan lapsen kanssa. Köyhyyteen liittyvä sosiaalinen ulottuvuus nousee voimakkaasti esille, kun hyödynnetään lasten omaa asiantuntijuutta. Tämä myös vahvistaa käsitystä siitä, miksi pelkkä tuloköyhyyden mittaaminen ei tarjoa riittävän kattavaa tietoa lapsiköyhyydestä.

Vaikka kansainvälisesti ja Eurooppaan verrattuna Suomen lapsiköyhyys ei ole hälyttävän korkealla tasolla, on siinä tapahtunut muutos kuitenkin hälyttävän nopeaa. Köyhyys on yksi merkittävimmistä eriarvoisuutta aiheuttavista tekijöistä lapsille, minkä takia Suomen ja päätöksentekijöiden tulee ottaa ilmiö vakavasti. Kaikessa poliittisessa päätöksenteossa tulisi aktiivisesti arvioida lapsivaikutuksia ja erityisesti pitää mielessä köyhien lasten ahdinko. Historia osoittaa, että lapsiin panostava sosiaalipolitiikka on pitkällä aikavälillä yksi hyvinvointivaltion peruspilari. 100-vuotiaassa Suomessa olisikin syytä pohtia, miten tämä peruspilari pidetään tulevaisuudessakin vakaasti pystyssä. Ovatko lasten hyvinvointi ja yhdenvertaisuus yhä määrittäviä tekijöitä myös tulevaisuuden Suomessa? Haluammeko korjata yhteiskunnan epäkohdat samalla päättäväisyydellä kuin sotien jälkeisenä aikana?

 

Nea Lehto
Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry
Kirjoitus on ensimmäinen osa 100-vuotias Suomi lapsen silmin -artikkelisarjaa.

 

 

 

 

Kuva: Nälkävuoden 1868 pitkänäperjantaina sadalle köyhälle tarjottu päivällinen. Kuvaaja tuntematon. Museoviraston kuvakokoelmat, historian kuvakokoelma.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Erola, Jani, Kallio, Johanna & Vauhkonen, Teemu 2017: Ylisukupolvinen kasautuva huono-osaisuus Turussa ja muissa Suomen suurissa kaupungeissa. Turun kaupungin kaupunkitutkimuskatsauksia 2/2017. Turun kaupunki, Turku.

Hakola, Mia & Rantalaiho, Minna 2012: Taloudellinen eriarvoisuus lasten arjessa. Sosiaali ja terveysturva tutkimuksia 124. Kelan tutkimusosasto, Helsinki.

Jaakkola, Jouko, Pulma, Panu, Satka, Mirja & Urponen, Kyösti 1994: Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaaliturva – Suomalaisen sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki.

Jäntti, Markus 2010: ”Lapsiköyhyydestä Suomessa”, s. 62–75. Perhepiirissä. Toim. Ulla Hämäläinen ja Olli Kangas. Kelan tutkimusosasto, Helsinki.

Niemelä, Heikki, Pykälä, Pertti, Sullström, Risto & Vanne, Reino 2007: Suomalaisen sosiaaliturvan kehitys ja kansalaisen elinvaiheet. Kelan tutkimusosasto, Helsinki.

Pekkarinen, Elina 2016: ”Meneekö lapsi pesuveden mukana?” Nuoruus hallitusohjelmassa -kirjoitussarja. Nuorisotutkimuskeskus, Helsinki.

Saari, Juho 2017: ”Sosiaaliturvariippuvuus – Asenteet ja politiikka”. Sosiaaliturvariippuvuus: Sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa?, s. 69–96. Toim. Juho Saari. Tampere University Press, Tampere.

Salmi, Minna, Närvi, Johanna & Lammi-Taskula, Johanna 2016: ”Köyhyys, toimeentulokokemukset ja hyvinvointi lapsiperheissä”, s. 13-53. Lapsiperheköyhyys Suomessa 2010-luvulla. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Vauhkonen, Teemu, Kallio, Johanna, Kauppinen, Timo M. & Erola, Jani 2017: ”Intergenerational accumulation of social disadvantages across generations in young adulthood”. Research in Social Stratification and Mobility (48) 2017, s. 42–52.

 

Julkaistu: 14.11.2017