Nuoret ovat yhteiskuntamme peilikuva

Kirjoitus on julkaistu alunperin 19.12.2020 Kalliolan blogissa.

Istun autossa matkalla Turusta Helsinkiin. Olemme olleet kollegoideni kanssa arvioimassa tilojen turvallisuutta ja käyttökelpoisuutta, koska perustamme Kalliolassa uuden vaativan tason nuorisokodin. Samalla kun pohdimme sitä, luen kollegalleni Riikalle ääneen poliisi Jonna Turusen blogitekstiä koskien Helsingin Koskelan tapahtumia, joiden seurauksena 16-vuotias poika menetti henkensä. Poliisi tiedotti aiemmin, että henkirikoksen uhri oli lastensuojelun asiakas, jota epäillyt ovat mahdollisesti kiusanneet jo pidemmän aikaa.

Mitä meidän pitäisi lastensuojelun ammattilaisina siitä ymmärtää? Mieleemme nousee enemmän kysymyksiä kuin ratkaisuehdotuksia ja vastauksia.

Riikka johtaa Kalliolassa vaativan tason nuorisokotia, johon sijoitetaan lastensuojelun sijaishuoltoa tarvitsevia, päihteillä ja rikoksilla oireilevia nuoria. Vaativuus tulee siitä, että nuorten oirehdintaan vastaaminen edellyttää erityistä vuorovaikutusosaamista, erityistä ymmärrystä riippuvuuksista, päihteistä ja traumatisoitumisen vaikutuksista tehtävään hoitotyöhön. Näiden nuorten tarpeet Riikka tiivistää hyvin perustavanlaatuiseen asiaan: välittävä aikuinen. Sen vuoksi tämänkaltaisissa nuorisokodeissa on oltava lakisääteistä minimiä enemmän aikuisia.

Lähes 100% nuorista, jotka tulevat tähän Riikan johtamaan nuorisokotiin, tulee jostain toisesta sijaishuoltopaikasta. Mitä on tehtävissä siinä vaiheessa, kun nuori tulee meille 16–17-vuotiaana ja itsenäinen aikuiselämä tulisi aloittaa vuoden, parin päästä? Ja kun nuorella ei vaikuta olevan käsitystä oikeasta eikä väärästä tai kun nuori ei vaikuta ymmärtävän lainvastaisten tekojen seuraamuksia.

Monesti ainoa keino on välittäminen. Välittää nuoresta vahvasti se aika, jonka hän on nuorisokodissamme. Antaa hänelle mahdollisuus sen kokemiseen, että hän on ihmisenä arvokas ja häneen panostetaan kaikki voitava käytettävissä olevana aikana.

Se on vahvoja rajoja silloinkin, kun nuori purkaa ulos pahaa oloaan. Se on nuoren etsimistä ja hakemista silloinkin, kun hänellä on pakottava tarve tai halu olla jossain kadoksissa. Monesti se ei onnistu ilman poliisin apua. On uskottava siihen, että se kokemus voi jossain tulevassa elämässä kantaa.

Meillä on yhteiskunnassamme paljon niin kokemusperäistä kuin tutkittua tietoa siitä, millaiset asiat tai rakenteet tukevat lapsen ja nuorten myönteistä kehitystä. Mutta meillä on hyvin vähän näyttöä siitä, miten me hyödynnämme tätä tietoa yhteiskunnallisessa päätöksenteossamme.

Toisin kuin YK:n lapsen oikeuksien sopimus meitä edellyttää, me emme päätösten perusteluissa erittele, miten tehdyt päätökset vaikuttavat lasten ja nuorten elämään.

Me tiedämme sen, että välittäminen mahdollistuu riittävän pienissä yhteisöissä. Me tiedämme sen, että osallisuuden kokemus edellyttää kokemusta siitä, että kuuluu johonkin ja on jollekin tärkeä. Me tiedämme sen, että nuoria voidaan auttaa mm. toiminnallisilla ryhmätyömenetelmillä. Siitä huolimatta me puramme näitä rakenteita yhteiskunnallisella päätöksentekotasolla.

Me aikuiset voimme myös katsoa peiliin ja arvioida, mitä me viestimme yhteiskuntamme arvoista ja toisen ihmisen merkityksestä omalla toiminnallamme ja käyttäytymisellämme lapsille ja nuorille. Erityisesti silloin, kun teemme julkista työtä ja esitämme näkemyksiämme julkisuudessa.

Sointu Möller

Kirjoittaja Sointu Möller toimii Kalliolassa palvelujohtajana vastaten lasten, nuorten ja perheiden palveluista. Kalliolan Setlementti ry:stä tuli Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry:n jäsen vuoden 2020 lokakuussa. Tällä hetkellä VSLJ:n jäsenjärjestöjä on 41. Lisätietoa Kalliolan tekemästä lastensuojelutyöstä Kalliolan verkkosivuilla.