Lapset ja nuoret tarvitsevat kertomuksen, jossa on tilaa toivolle ja ihmiseksi kasvamiselle

Nuorten usko yhteiseen tulevaisuuteen horjuu. Monien silmissä ihmiskunta on tuhoon tuomittu, koska se ei kykene ratkaisemaan itse luomiaan ongelmia. Toivon väheneminen on yhteydessä nuoren hyvinvointiin: mitä vähemmän uskoa nuorella on tulevaisuuteen, sitä huonommin hän psyykkisesti ja fyysisesti voi. Varsin monet nuoret ymmärtävät, että ihmiskunta ei voi jatkaa samalla tavalla kuin tähän asti – silti muutos ei näytä mahdolliselta. Erityisesti naiset ja valmiiksi marginaalissa olevat nuoret epäilevät omia mahdollisuuksiaan pärjätä nykyisen kaltaisessa yhteiskunnassa ja vaikuttaa sen kehitykseen.

Vallitseva kertomus siitä, mikä ihminen on ja mihin hän on menossa, nojaa edistyksen ajatukseen. Edistys voisi merkitä monenlaista, mutta olemme alkaneet liittää sen lähes pelkästään teknologiseen kehitykseen, joka tarvitsee loputtomasti luonnonresursseja ja johtaa siten luonnon tuhoutumiseen. Ihminen mielletään tässä kertomuksessa järkeväksi omaa etuaan tavoittelevaksi yksilöksi, joka omistaa omat ominaisuutensa ja resurssinsa, ja saa siksi käyttää niitä omaksi hyödykseen. Järjestelmää ei kertomuksessa ole sillä tavoin olemassa, että se laittaisi eri piirtein, ominaisuuksin ja resurssein varustettuja ihmisiä eriarvoisiin asemiin (saati että se antaisi joillekin resursseja ja toisille ei). Kuvitellaan, että kenttä on kaikille sama, ja on vain itsestä kiinni, kuinka pitkälle yksilö siinä yksinään juoksee. Vaikka yksilöt juoksevat yksinään, he kuitenkin kamppailevat muita vastaan, sillä kilpailu ja kamppailu nähdään osaksi elämää – kuten nähdään myös voittajat ja häviäjät. Jos lapset eivät heti syntyessään olekaan kisaajia, on kasvatusjärjestelmän tehtävä muokata heistä sellaisia. Jos sitten sattuu, että lapsen tai nuoren usko ja voimat loppuvat, se on merkki hänen heikkoudestaan ja kyvyttömyydestään. Lapsi on vääränlainen ja vain häviäjä tarvitsee muita.

Tähän kertomukseen me aikuiset olemme lapsemme ja nuoremme heittäneet. Siinä he juoksevat niin kauan kuin jaksavat tai maailman loppuun asti. Monet eivät jaksa. Monet ovat menettäneet toivonsa. Monet pelkäävät.

Tunteakseen olevansa turvassa lapset ja nuoret tarvitsevat uusia kertomuksia – sellaisia, joissa on toivoa. Heille ei tarvitse antaa valmiita kertomuksia, vaan mahdollisuus luoda niitä aikuisten kanssa. Tarvitaan kertomuksia, joissa ei kamppailla yksin, vaan yhdessä. Kertomuksia, joissa ei käydä luontoa vastaan, vaan sen puolesta. On luotava käsityksiä siitä, millainen on ihminen, mutta niin, että ketään ei tuomita vääränlaiseksi ja huonoksi. Tuntisivatko lapset ja nuoret olevansa enemmän turvassa, jos yhteinen elämämme lähtisi siitä oletuksesta, että ihminen on läpikotaisin sosiaalinen olento, jonka selviytyminen on aina riippunut muista ihmisistä? Miten vaikuttaisi sellainen kertomus, jossa hoivan antaminen ja saaminen olisi normaalia, ja aivan jokainen olisi kunnioituksen ja hyvän elämän arvoinen?

Jotta lapset ja nuoret voivat nähdä tulevaisuudessaan muutakin kuin syvenevän kriisien kierteen, aikuisten on luovuttava vallitsevasta kertomuksesta. On luovuttava sen pakkomielteisestä kilpajuoksusta, suorittajan päävanteesta ja sankarin viitasta. On hyväksyttävä, että hyvä elämä voi olla muutakin kuin talouskasvu, tavara ja lisää lihaa lautasella. On kannettava vastuu siitä, mihin teknologinen kehitys ihmistä, eläintä ja luontoa vie. Hyväksyttävä, että lapset eivät välttämättä haluakaan kasvaa tuottajiksi ja kuluttajiksi, vaan kokonaisiksi ihmisiksi, mitä se sitten onkaan.

Lasten ja nuorten usko, toivo ja turvallisuuden tunne eivät lisäänny sillä, että aikuinen sanoo, että ihan hyvältä siellä horisontissa näyttää – älkää katsoko! Sen sijaan asioista on puhuttava, ja lapsia ja nuoria kuunneltava. On otettava aikaa kuvitella yhdessä mahdollisia tulevaisuuksia, ja tuettava niitä lapsia ja nuoria, jotka laittavat itsensä likoon tavoitellessaan kaikille parempaa maailmaa.

Katja Keisala

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja monikulttuurisen kasvatuksen ja työelämän asiantuntija. Keisala juonsi Lapsen oikeuksien viikon tilaisuuden 2022.

Teksti on syntynyt Lapsen oikeuksien viikon kunniaksi 16.11.2022 järjestetyn tilaisuuden pohjalta. Tilaisuudessa piti puheenvuoron tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpää. Lasten ja nuorten turvallisuudesta ja turvattomuuden kokemuksista olivat keskustelemassa kasvatusfilosofi Olli-Jukka Jokisaari, järjestöjen nuoret vertaiset Saara Kiltti ja Jona Kukkonen, tutkija Minna Laiti sekä lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen. Tekstin kirjoittaja on kiitollisuuden velassa jokaiselle puhujalle. Tilaisuuden järjestivät Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry, Turun yliopiston INVEST ja Sote-akatemia.