Ajatuksia etäkoulusta – yhden helvetti, toisen taivas

Siirtyminen etäkouluun yhdellä rysäyksellä on mullistanut niin opettajien, oppilaiden kuin vanhempienkin arjen rutiinit eikä yli- ja alilyönneiltä ole säästytty missään joukoissa.

Etäkoulua ei ollut ehditty elää kuin viikko, kun opettajat jo muistuttivat vanhempia, ettei etäkoulu ole kotikoulu. Aika monen etäopetuksessa olevan neuropsykiatrisesti oireilevan eli nepsy-oppilaan perheessä meni jo tässä kohtaa aamukahvi väärään kurkkuun, sillä ensimmäisen viikon kokemusten perusteella opettajia oli ihan yhtä moneen junaan kuin oppilaita ja vanhempiakin. Osa tekee kaiken ylitunnollisesti ja osa menee sieltä, missä rima on matalimmalla ja kaikkea siltä väliltä. Kunnat kantavat kortensa kekoon lomauttamalla ja siirtämällä koulunkäynninohjaajia muihin tehtäviin.

Erityisen tuen piiriin kuuluvien lasten koulunkäynti

Nepsy-oppilaiden, ja ylipäätään erityisen tuen päätöksellä koulua käyvien oppilaiden, perheissä etäkoulu on otettu vastaan varsin kaksijakoisesti sen jälkeen, kun niin lapset kuin aikuisetkin olivat ensin toipuneet turvaa antaneiden rutiinien rikkoutumisesta. Toisessa ääripäässä oppilailla on niin suuria toiminnanohjauksen vaikeuksia, että vanhemmat joutuvat tukemaan lapsensa etäkoulunkäyntiä hyvin paljon etenkin, jos koulusta saatu opetus ja ohjaus on rajallista.  Vanhemmat ovat uupumassa taakan alle eikä kaikkien ole mahdollista hyödyntää oikeutta lähiopetukseen. Toisessa ääripäässä taas lähiopetuksessa kuormittuva ja illat kotona raivoava oppilas on puhjennut kukkaan, kun kaikki energia ei enää mene sosiaalisten vaatimusten täyttämiseen ja aistiärsykkeiden sietämiseen, vaan voi keskittyä oppimaan ja innostumaan oppiaineista. Näissä kodeissa nautitaan iloisemmasta ja toimintakykyisemmästä jälkikasvusta ja keventyneestä arjesta. Nämä ääripäät löytyvät myös Suomen vanhempainliiton kyselyn tuloksista. On hyvin ilahduttavaa huomata, että myös koulut ja ammattikasvattajat ovat havainneet muutoksen monien nepsy-oppilaiden selviämisessä.

Tätä kirjoittaessa odotetaan Suomen hallituksen päätöstä koulujen avaamisen aikataulusta. Samaan aikaan tahtomattaan koulunkäynninohjaajiksi joutuneet vanhemmat miettivät miten jaksavat, jos etäopetus kestää vielä pitkään, kun taas riskiryhmään kuuluvat opettajat ja etäopetuksesta nauttivien oppilaiden vanhemmat toivovat sulun jatkuvan.

Voisiko joitain kokemuksia hyödyntää tulevaisuudessakin?

Voisiko etäopetuksesta tulla pysyvä osa erityisen tuen opetuksen keinovalikoimaa eikä pelkästään haja-asutusalueiden säästöleikkuri? Uskalletaanko ylittää rajoja tai edes venyttää niitä, jotta riskiryhmien opettajille voitaisiin taata turvallinen työympäristö ja koulussa liikaa kuormittuville oppilaille paras mahdollinen oppimisympäristö kuhunkin oppiaineeseen? Luotaisiinko oppilaan tarpeen mukainen yhdistelmä etä- ja lähiopetusta? Voitaisiinko kevään kokemuksista ammentaa hyvät kokemukset osaksi koulua ja antaa kaikille etäopetuksesta hyötyville todellinen mahdollisuus käyttää koko potentiaaliaan opinnoissa? Sivutuotteena saataisiin paremmin voivia lapsia, nuoria ja perheitä, joiden palvelutarve samalla pienenisi merkittävästi. Ollaan rohkeita ja näytetään, että poikkeusoloista voi nousta myös jotain hyvää niin kiusatuille, sisäilmaoirehtiville kuin neuropsykiatrisesti oirehtiville oppilaille ja opettajillekin!

Keskustelu voi alkaa! Muistetaan pitää keskiössä oppilaan etu, oppilaan oikeus riittävään oppimisen ja koulunkäynnin tukeen sekä sopivaan oppimisympäristöön.

Riikka Kiilo
Kirjoittaja on neljän neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen äiti ja Turun seudun autismi- ja ADHD-yhdistys Aisti ry:n puheenjohtaja

Julkaistu: 28.04.2020