Koulukoteihin sijoitettujen kokemukset mykistävät

Blogissa julkaistu artikkelisarja on edennyt viimeiseen osaansa, jossa syvennyn koulukotien kautta kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten historiaan. 100-vuotiaan itsenäisen Suomen juhlapäivänä on hyvä pysähtyä vielä hetkeksi ja tarkastella aihetta, josta vaiettiin pitkään. Lastensuojelun aiheuttama leimaaminen on noussut lähivuosien aikana julkiseen keskusteluun esimerkiksi kokemusasiantuntijoiden kautta. Historia tarjoaa meille tähänkin aiheeseen erinomaisen perspektiivin ja voimme oppia ilmiöstä pohtimalla aiempina vuosikymmeninä sijoitettujen lasten kokemuksia sekä niiden vaikutuksia heidän aikuisuudessaan. Suuren juhlan kynnyksellä on syytä olla ylpeä kaikesta hyvästä, mitä itsenäisyyden aikana on lasten, nuorten ja lapsiperheiden eteen tehty, mutta samalla on hyvä muistaa, että epäkohtia on vielä korjaamatta ja työtä tekemättä.

 

Pahatapaiset ja suojelua tarvitsevat lapset

Perheen ulkopuolinen lapsen huolto ja kasvatus jakautuvat karkeasti historiassa suojelua tarvitsevista lapsista huolehtimiseen sekä pahatapaisten lasten suojelukasvatukseen. Ennen kuin valtiosta muotoutui yhteiskunnallisen lastensuojelun ylläpitävä ja valvova elin, oli lapsia suojeleva työ sirpaleista. Keskiajalla heitteille jätetyistä lapsista ja nuorista huolehtivat kirkolliset instituutiot ja 1500-luvulta eteenpäin seurakunnat. Suomalaiselle lastensuojelulle perustan loivat agraarisessa sääty-yhteiskunnassa kasvanut maalais- ja kaupunkilaisköyhälistö sekä köyhälistöperheiden vaikeudet huolehtia lasten toimeentulosta ja kasvatuksesta.

1860-luvun nälkävuodet ajoivat maalaisköyhälistöä kaupunkeihin, minkä seurauksena järjestelmä joutui vakavaan kriisiin. 1900-luvun alussa yhteiskunnalliset ongelmat kärjistyivät ja erityisesti kaupungeissa nähtiin nousevia uhkia lasten kasvatukselle. Näitä olivat suojelukasvatuskomitean mukaan maalta kaupunkeihin kasautuva irtain väestö, mutta ennen kaikkea kodeissa ilmentyneet ongelmat, kuten vanhempien poissaolo, alkoholiongelmat, epäsiveellisyys, rikollisuus, ”vähäjärkisyys” sekä kyvyttömyys kasvattamiseen.

Suojelukasvatus oli sekä vallitseva aate että institutionaalinen ja hallinnollinen käytäntö, joka tarkoitti esimerkiksi lapsen huostaanottoa. Kun kasvatuslaitosjärjestelmä Suomessa rakentui, linkittyivät sanat suojelukasvatus ja pahantapaisuus erottamattomasti toisiinsa. 1900-luvun alussa suojelukasvatuksen keskeisin päämäärä oli ohjata mahdollisimman varhaisessa vaiheessa pahantapaisen lapsen luonne takaisin siveelliseksi. Pahantapaisuus oli sana, joka eli lastensuojelussa lähes sata vuotta. Koulukotien ja sosiaalihuollon asiakirjoissa on sotien jälkeenkin kuvattu ”pahantapaisten” lasten ja nuorten tapoja, ominaisuuksia ja tekoja sanoilla kuten epärehellisyys, laiskuus, vastuuttomuus, rivo puhe, vilpillisyys, taipumus väkivaltaan ja kevytmielisyys.

1800-luvulle asti oikeudellisesti katsottuna lapset rinnastettiin yhdenvertaiseksi aikuisten kanssa. Muutos näkyi vuoden 1889 rikoslaissa, johon myös Suomen ensimmäisten kasvatuslaitosten historian alkumetrit sijoittuvat. Laissa säädettiin muun muassa 7–14-vuotiaiden kurittamisesta sekä kasvatuslaitokseen lähettämisestä. Taustalla vaikutti lisääntynyt ymmärrys siitä, että lapsen paikka ei ollut aikuisten joukossa vankilassa. Ensimmäisinä kasvatuslaitoksina perustettiin poikien kasvatuslaitos Tuusulaan ja tyttöjen Nummelaan vuonna 1890. Valtion lisäksi 1800-luvun lopulta aktiivisesti toimineet yksityiset järjestöt ja yhdistyksen perustivat omia kasvatuslaitoksiaan. Muhokselle perustetiin Pohjolan Poikakoti vuonna 1915 ja Turkuun Lausteen Poikakoti vuonna 1919. Lausteen Poikakoti toimi aluksi sisällissodan orpojen hoito- ja kasvatuslaitoksena, kunnes se muutettiin suojelukasvatuslaitokseksi vuonna 1925.

Vuonna 1946 kasvatuslaitoksia alettiin kutsumaan koulukodeiksi. Yksityisten koulukotien alaikäraja oli yhdeksän vuotta ja valtion koulukodeissa vuoden nuorempi eli kahdeksan vuotta. Vuonna 1951 Suomessa toimi kymmenen valtiollista, neljä kunnallista ja neljä yksityistä koulukotia sekä kaksi vastaanottolaitosta. Tuolloin koulukodeissa oli yhteensä noin tuhat oppilaspaikkaa, mutta määrä putosi huomattavasti 1970-luvun alussa. Pudotus oli pysyvä ja 1980-luvun puolivälissä oppilaspaikkojen määrä oli tippunut 430:een. Noin sadassa vuodessa, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun lopun välisenä aikana, Suomesta muodostui yhteiskunta, joka perustuu itsekurille sekä sisäistetylle kurille. Koulukodit taas pohjautuivat jatkuvalle tarkkailulle ja ankaralle rankaisemiselle.

Koulukodit ovat olleet merkittävä lastensuojelulaitos Suomessa, mutta niihin on myös kohdistunut voimakasta kritiikkiä. Aihe nousi koko kansan huulille Lapsen oikeuksien päivänä 20.11. vuonna 2016, kun Suomen valtio esitti anteeksipyynnön lastensuojelun sijaishuollossa kaltoinkohdelluille henkilöille. Aiemmin samana vuonna ilmestyi Marjo Laitalan ja Vesa Puurosen merkittävä tutkimus, jossa nostettiin esille koulukodeissa eläneiden henkilöiden vaietut ja traagiset kokemukset. Seuraavaksi esittelen Laitalan ja Puurosen tutkimuksen pohjalta koulukotien arkea sekä siitä nousseita lasten ja nuorten kokemuksia.

 

Ankaran kurin koulukodit

Koulukodissa yhdistyvät kaksi sanaa, koulu ja koti, jotka herättävät yleensä lämpöä ja turvallisuuden tunnetta. Viime vuosina koulukodeista tehdyt tutkimukset, haastattelut ja dokumentit piirtävät kasvatuslaitoksesta kuitenkin lämmölle ja turvallisuudelle vastakkaisen kuvan. Laitala ja Puuronen nimittävätkin koulukotien historiaa yhteiskuntamme tahraksi. Vaikkakin kasvatuskäsitykset olivat 1900-luvun jälkimmäiselle puoliskolle asti erilaiset kuin mitä ne ovat tänä päivänä, on koulukodeista paljastunut kauheuksia, joita kenenkään lapsen ei olisi tullut joutua kokemaan. Näitä ovat olleet esimerkiksi koulukodeissa harjoitetut rangaistukset ja väkivalta sekä kaltoinkohtelu.

Kuri ja rangaistukset assosioituvat voimakkaasti ihmisten mielessä koulukoteihin ja koulukoteihin sijoitetut itse ovat kokeneet ne erityisesti rangaistuslaitoksiksi. Laitalan ja Puurosen mukaan tämä ei ole väärä tulkinta, sillä koulukodeissa sääntöjä noudatettiin kurinalaisesti ja rangaistukset suhteessa tekoihin olivat erittäin ankaria. Koulukodin arki oli tiukasti aikataulutettua ja siinä säädeltiin koulunkäynnin ja työpakon lisäksi lasten ja nuorten vapaa-aika, rangaistuksen uhalla. Yksi rangaistusmuoto oli vitsalla piiskaaminen, joka oli valtion koulukodeissa määritelty vuoden 1960 ohjesäännön mukaan niin, että vitsalla sai lyödä enintään kymmenen kertaa. Laitalan ja Puurosen haastateltavista kaikki eivät olleet kokeneet ruumiillisia rangaistuksia koulukodissa, mutta osan kertomuksissa piirtyy kuva vakavasta väkivallasta, jossa vitsan lyönnit eivät rajoittuneet kymmeneen iskuun. Yksi haastateltavista esimerkiksi kuvaa kokemustaan, jossa koulukodin johtaja pieksi häntä ainakin parikymmentä kertaa ja piiskaaminen ei olisi loppunut, ellei johtajan vaimo olisi tullut väliin tilanteeseen.

Vuosien kuluessa rangaistuksista levisi tietoa julkisuuteen, mutta koulukotien johtajat sekä niitä valvovien ministeriöiden edustajat vähättelivät harjoitettuja rangaistuksia tai kielsivät ne kokonaan. Laitalan ja Puurosen tutkimuksen dokumenttien ja haastatteluiden mukaan koulukotien sisäisen väkivallan vähättely on ollut ilmeistä. Koulukodeissa kiellettiin ruumiillinen rankaiseminen sosiaaliministeriön toimesta vuonna 1965, mutta jo ennen sitä koulukoteja oli neuvottu käyttämään ruumiillisia rangaistuksia ainoastaan poikkeustilanteissa. Tästä oli koulukoteja myös muistutettu vuosina 1955 ja 1964. Toki lasten ja nuorten väkivaltakokemukset eivät rajoittuneet ainoastaan aikuisten harjoittamiin rangaistuksiin, sillä heidän omassa keskuudessa vallitsi hierarkia ja he harjoittivat väkivaltaa myös toisiaan kohtaan.

Koulukodeissa käytettiin rankaisukeinona myös eristämistä. Tätä kohdennettiin enemmän tyttöihin kuin poikiin, jotka taas kärsivät enemmän piiskaamista. Valtion koulukotien vuoden 1960 ohjesäännöissä määriteltiin eristämisen enimmäisajat, jotka olivat alle 14-vuotiaille kaksi vuorokautta ja sitä vanhemmille neljä vuorokautta. Koulukotien rangaistusten ankaruudesta kertoo vuodelta 1957 17-vuotiaan Leevin saama rangaistus siitä, kun hän oli lyönyt kokemansa epäoikeudenmukaisuuden takia koulukodin valvojaa nenään. Rangaistukseksi Leevi sai johtajalta kolmen henkilökunnan jäsen läsnä ollessa kymmenen vitsan iskua, hänen hiuksensa leikattiin, häneltä kiellettiin tupakka ja vähennettiin ruokaa sekä kiellettiin lukeminen ja eristettiin kahdeksitoista vuorokaudeksi. Eristämisrangaistukset muuttuivat vuoden 1983 lastensuojelulain myötä, sillä laki kielsi yksinäisyyteen sijoittamisen rangaistuksena kokonaan. Lain mukaan lapsen sai eristää vain silloin, jos hän on vaaraksi itselleen tai muille.

Koulukodeissa oli myös työpakko, sillä työnteko oli yksi koulukotien keskeisimpiä kasvatusmenetelmiä. Lapset ja nuoret tekivät ruumiillisesti raskasta työtä erityisesti maatalouden parissa, mikä oli paradoksaalista siinä mielessä, että suurin osa koulukotien lapsista tuli kaupungeista eivätkä he suunnitelleen tulevaisuuttaan maaseudulle. Vuoden 1967 laki, jossa säädettiin nuorten henkilöiden työnteosta, ei koskenut koulukoteja. Laitalan ja Puurosen haastatteluista ilmenee, että useat lapset ja nuoret tekivät koulukodeissa raskasta työtä, mikä on aiheuttanut haastatelluissa vastakkaisia tunteita; osa on ollut tyytyväinen tehtyyn työhön ja sitä kautta saatuun oppiin, osa taas on katkera vuosien työstä, josta ei ole saatu kunnon korvausta tai ei korvausta ollenkaan.

Itse kouluun koulukodeissa ei suuremmin panostettu, mitä selittää se, että koulukodin oppilaiden mahdollisuuksiin menestyä koulussa ja ammatillisesti suhtauduttiin monin osin väheksyen. Tähän on varmasti vaikuttanut se, että monien koulukoteihin sijoitettujen lasten ja nuorten taustalla oli koulunkäyntivaikeuksia, joihin vaikuttivat erityisesti oppimisvaikeudet. Monet koulukoteihin sijoitetut olivat tarvinneet kouluun ja oppimiseen erityistä tukea, mutta kuten tuohon aikaan ei muutenkaan yhteiskunnassa, oppilaiden erityisiä tarpeita ja oppimisvaikeuksia ei tunnistettu. Suomessa kaikki on oppivelvollisuuden avulla pidetty koulutuksessa kiinni, mutta valitettavasti koulukodeissa laadukas opetus ei ollut suuressa roolissa, mikä omalta osaltaan on vaikuttanut siellä kasvaneiden lasten tulevaisuuteen merkittävästi.

1980-luvulla alkanut kasvatuksen aatteellinen muutos näkyi myös koulukodeissa historiallisena rakennemuutoksena, kun ne siirtyivät suurimmaksi osaksi perhekotijärjestelmää. Tämä tarkoitti esimerkiksi koulutetumman henkilökunnan palkkaamista. Toimintalinja muokkautui myös perhekeskeiseksi ja terapeuttiseksi sekä toimintalinja tasa-arvoon ja palveluperiaatteelle rakentuvaksi. Koulukotien muutos on siis mukaillut yleistä kasvatuskäsityksissä tapahtunutta muutosta.

 

Sijoitetut lapset ja poikkeavuuden leima

Laitalan ja Puurosen tutkimuksessa nousee vahvasti esille, että koulukoti jätti lapsiin ja nuoriin voimakkaan leiman. Leimaamisessa on kyse siitä, että yksilölle tai ryhmälle asetetaan häpeämerkki, stigma. Yksilölle tai ryhmälle annetaan ymmärtää, että häpeän alkuperäinen syy ja poikkeavuus ovat heissä itsesään ja näin ollen stigma on perusta syrjinnälle. Koulukotitausta oli osalle niin voimakas leima, että se oli esimerkiksi yhden haastatellun kohdalla johtanut työpaikasta irtisanomiseen. Koulukotitaustan kipeydestä ja häpeästä kertoo myös se, että useat haastateltavat olivat pitäneet taustansa mahdollisimman salassa, myös omissa ihmis- ja parisuhteissaan, jopa vuosikymmenien ajan.

Koulukotilasten kohdalla leimaan on varmasti vaikuttanut vahva mielikuva pahantapaisesta lapsesta, johon on yhdistetty runsaasti erilaisia negatiivisia piirteitä.  Leima ei ole vuosien aikana kulunut, jolloin piirteet on yhdistetty henkilöön vielä aikuisuudessakin. Tämä on paradoksaalista siinäkin mielessä, että jo 1950- ja 1960-luvuilla tiedostettiin, että koulukoteihin sijoitettiin lapsia väärin perustein. Monen koulukotisijoituksen taustalla olivat esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani oppimisvaikeudet eikä puhtaasti pahantapaisuus ja rikollisuus. Vaikka jaottelusta pahantapaisiin ja suojelua tarvitseviin lapsiin lastensuojelussa on jo luovuttu, elää ajatus monien mielessä yhä voimakkaasti. Vaikka lastensuojelulla pyritään juuri estämään syrjintä, on asiakkuudesta johtuvan leiman vaikutus usein päinvastainen.

Lastensuojelun hyvä ja lämmin toimintaperiaate hukkuu usein keskusteluissa, joissa päällimmäisiksi nousevat ongelmat sekä negatiiviset mielikuvat moniongelmaisista ja kyvyttömistä vanhemmista. Julkisessa keskustelussa ja mediassa harvoin nostetaan esille lastensuojelun onnistumisia tai asiakkaiden menestystarinoita. Ehkä tästä syystä lastensuojeluasiakkaat leimataan helposti juuri mediassa esillä olevien ongelmien perusteella. Tämä on erittäin surullista, sillä se tarkoittaa määrällisesti montaa stigmatisoitua lasta. Esimerkiksi Suomessa kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on kasvanut 1980-luvulta lähtien. Vuonna 2016 kodin ulkopuolelle sijoitettiin yli 17 000 lasta ja nuorta. Lasten kodin ulkopuolelle sijoittamista on pohdittu lastensuojelussa paljon ja syvällisesti. Nykyisin sijoitukset pyritään tekemään laitosten sijasta perheisiin, erityisesti pienten lasten kohdalla. Lasten osallisuuteen panostetaan ja lapsen äänen kuuleminen on yksi vahvimpia tulevaisuuden suuntaviittoja. Lastensuojelun tehtävä on edistää lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia. Sadassa vuodessa on otettu huikeita askelia tämän työn edistämiseksi ja monin paikoin tehdään erittäin laadukasta ja korkeatasoista sijaishuollon työtä.

 

Nea Lehto
Varsinais-Suomen Lastensuojelujärjestöt ry
Artikkeli on neljäs ja viimeinen osa 100-vuotias Suomi lapsen silmin -artikkelisarjaa.

 

 

 

Kuva: Pojat nukkuvat koulukodin makuusalissa, 1910-luku. Kuvaaja Samuli Paulaharju. Museoviraston kuvakokoelma, Kansantieteen kuvakokoelma.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

Laitala, Marjo & Puuronen, Vesa 2016: Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset. Vastapaino, Tampere.

Pulma, Panu & Turpeinen, Oiva 1987: Suomen lastensuojelun historia. Lastensuojelun Keskusliitto, Helsinki.

Julkaistu: 06.12.2017