Kukaan ei tiedä – jos kukaan ei koskaan kysy

” Kun isä kuoli, äiti vajosi syvään masennukseen. Lapsuudesta muistan parhaiten sen, miten äiti vaan istui olohuoneen sohvalla ja keinutteli itseään siinä. Usein hän sanoi, että jollei hänellä olisi lapsia, hyppäisi hän parvekkeelta alas naru kaulassa. Mua pelotti. En uskaltanut lähteä kotoota pitkäksi aikaa pois, muuta kuin koulussa käymään” – Moippaaja.

Arvioiden mukaan joka neljäs lapsi elää perheessä, jossa vanhemmalla on hoitoa vaativa mielenterveys- tai päihdeongelma. Keitä nämä lapset ovat? Missä he ovat? Onko jokainen vanhempi hoidon piirissä? Onko jossakin tälläkin hetkellä lapsi tai nuori, joka huolehtii vanhemmastaan? Maksaa laskuja kymmenvuotiaana? Hoitaa perheen ruokaostokset koulumatkalla? Laittaa pikkusisarukset nukkumaan ja kysyy vanhemmalta, onko tämä muistanut ottaa tänään lääkkeensä? Vastaa reippaalla äänellä pinnistäen hymyn huulilleen ”kaikki on hyvin” kun kysytään ”Mitä kuuluu? Onko kotona kaikki hyvin?”.

Kyllä. Kyllä jossakin on tälläkin hetkellä lapsi, jonka lapsuus ei ole ehjä. Nuori, joka kantaa harteillaan sinne kuulumatonta taakkaa. Aikuinen, joka hakeutuu terveyskeskukseen mielenterveysongelmien vuoksi ja lähtee työstämään lapsuutensa kokemuksia. Pohtii, olenko minä hyvä? Olenko arvokas? Oliko se minun syytäni?

Mistä lapsi tietää, millaista elämän pitäisi olla?

Moip-hankkeessa kohtaamme myös näitä nuoria aikuisia, jotka ovat eläneet lapsuudessaan perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveys- tai päihdeongelma. Monen kohdalla tämä vanhempi on ollut ainut elämässä läsnä ollut vanhempi. Moni näistä lapsista ja nuorista on tottunut suorittamaan, pärjäämään – toimimaan niin, ettei aiheuta vanhemmalleen ainakaan yhtään enempään murhetta. Moni heistä on suoriutunut koulusta erinomaisesti, suorittanut tutkinnon, tehnyt tunnollisesti töitä. Moni on pintapuolisesti ollut ”pärjäävä”, ”kiltti ja tunnollinen”. Osa heistä on käynyt kuraattorilla tai koulupsykologilla, ehkä jopa nuorisopsykiatrian piirissä. Käynyt, koska ”oireilee”. Saanut hoitoa omaan oirekuvaansa – vääristyneen lisän omaan minäkuvaansa siitä, että minussa todella on vikaa.

Mutta onko näiltä lapsilta ja nuorilta kukaan kuitenkaan koskaan kysynyt tai tiennyt mikä kotona on tilanne? Hankkeeseemme hakeutuvien nuorten kohdalla useinkaan ei ole. He kertovat, ettei heille ole koskaan aikaisemmin tarjottu tukea omaisena. He ovat saattaneet lapsuudessaan kertoa jollekin, miten kotona asiat menevät. Mutta jos kukaan ei puutu tai kerro, ettei asioiden noin pitäisi mennä, mistä tietää mikä on oikein ja väärin? Kuka kertoisi, ettei hänen kuuluisi joutua huolehtimaan vanhemmastaan? Kuka kannustaisi, ja kertoisi, että sinä olet lapsi ja sinun tehtäväsi on leikkiä ja tutustua tähän maailmaan vailla huolta vanhemman voinnista.

Kysy

Perheen aikuisen mielenterveyden tai päihteiden aiheuttamat ongelmat eivät ole vain suomalainen ilmiö. Ruotsissa toimii Maskrosbarn, joka tukee ”voikukkalapsia” – lapsia, joiden vanhemmalla on mielenterveyden haasteita tai addiktoitunutta käytöstä (päihteet, pelaaminen, tms.). Toiminta on käynnistynyt jo 12 vuotta sitten ja sitä pyörittävät 25 palkattua työntekijää ja yli 100 täysi-ikäistä vapaa-ehtoista. Jokaiselta edellytetään omakohtaista kokemusta ja heitä kaikkia kutsutaan yhteisellä nimittäjällä: ”aikuinen”. Vierailimme Tukholmassa tutustumassa toimintaan (www.maskrosbarn.org) ja vierailulta jäi vahvimmin mieleen lausahdus ”if one don’t ask, one does not know”.

Kannustan jokaista lasten ja nuorten kanssa työskentelevää rohkeasti kysymään. Ei vain kerran vaan vielä toisenkin kerran. Ja myös uskaltaa aidosti kuulla vastaus.

Sofia Virta
Moip -projekti
www.moipfinfami.fi
www.vsfinfami.fi

Julkaistu: 15.06.2017